— Sillä se on luvatonta, selitti vääpeli. — Ainoastaan komppaniian päällikön välityksellä saapi sanomiin kirjoittaa…
Hän rupesi nyt utelemaan, kukahan nuorista miehistä tuo rohkea kirjoittaja mahtoi olla. Mutta selkoa ei tullut. Plutoonain päälliköt tulivat minultakin tiedustelemaan, tiesinkö minä ehkä, kuka sen kirjeen oli kirjoittanut. Ajattelin silloin sanoa että minähän se juuri olen, mutta peljäten ilmiannostani jotain tulevan, lausuin — niin vaikealta kuin se tuntuikin — etten mitään koko asiasta tietänyt.
Eikä minua sitten enää epäiltykään, ja kohta unohtuikin koko asia…
Mutta minuun se kuitenkin vaikutti oudosti tuo uusi ilmiö ympäristössäni. Se vaikutti minuun masentavasti — ja tuona iltana, jona vääpeli oli asiasta koettanut ottaa selkoa, olin minä mieleltäni taas tavallista alakuloisempi.
Haa, — orjuuttahan tämä sittenkin on! huudahdin haavoitetussa sielussani, kun apeamielisenä paneusin levolle. Ja nukahdettuani näin minä unta jostakin kiiltävänappisesta, joka veteli paksuja, mustia viivoja kirjoitetulle paperille. — —
XV.
Mutta kun näinä päivinä päiväntyön päätyttyä ja kaupungissa jonkun tunnin ystävällisten ihmisten seurassa oleskeltuani istahdin lamppuni ääreen, ensin ikkunaverhon alas laskettuani, ja paitahihasillani ollen siinä aloin lukea jotain miellyttävää, historiallista romaania, niin tuntui minusta kuin minunkin elämälläni täällä sentään olisi omat viehätyksensä ja omat hauskat käänteensä. Ja tunnit ne silloin usein vierähtivät puoliyöhön saakka, jolloin vahtikellon soinnista aina havahduin ja menin levolle; toisinaan kumminkin tartuin vielä kivääriini, joka siinä telineellään seisoi, tein sillä äänettömän komennon jälkeen jonkun reippaan tempun tai tähtäilin pari kertaa seinään päin ja panin sen taas entiselle paikalleen. Se tuntui niin turvalliselta ja uljaalta, kun oli omassa huoneessaan tuommoinen ase… Tullappa tuolta yön pimeydestä joku vihollinen! — paikalla sieppaisin kiväärini ja ryntäisin urheana sen päälle… ja pistäisin, — pistäisin armotta! Mutta eihän niitä voi tulla, niitä kun ei ole… syttyäppä sota… nyt heti… tänä yönä… niitä hiipisi tuolta… karkaisi päälle… — Minkähänlaista se oikeastaan olisi?… minusta tuntuu kuin minä ne nyt karkoittaisin… jollakin uhkarohkealla ryntäyksellä… tunnen olevani niin varma ja voimakas…
Vaan aamuisin 6:den tienoissa, kun vielä oli pilkkoisen pimeä, heräsin minä hälinään, jonka merkitystä jonkun sekunnin ajan en voinut tajuta. Se oli toinen komppaniia, joka ikkunani kohdalla kokousi marssiakseen varhaiselle eineelleen arttelisaliin. Silloin kuului sieltä ulkoa pimeästä päivystäjän komennot:
— Praavoje pletsoo fperiot… roota-a stói!… naljee — vó… ravnjais naprava… pervii ftaroi po rootje!
Kotvasen sain minä miettiä, mitä ääniä ne nuot olivat, oliko se inhimillistä kieltä tuo — ja mitä sillä tahdottiin.