— Eikö Kaamanen tiedä että minä olen hullu, kun minä suutun? tiuskasi hän lopuksi tullen taas tuntoihinsa ja antoi soittaa "ampumaan."
Kun muutto oli ampunut toiset laukauksensa ja taas oli näytetty punaista samalle miehelle, huusi tämä kuin ei mitään olisi tapahtunut: Kaamasen sattui! — molemmat yhteen reikään!
Tästä, kentiesi tarpeettoman tarkasta ilmoituksesta, oli se seuraus että kapteeni alkoi selittää vääpelille:
— Antakaa hänelle palvelusvuoro!… antakaa kaksi!… antakaa sille kolme!
— Ymmärrän, herra kapteeni! sanoi vääpeli nöyrästi, iso kämmen rumasti ulospäin lakin ponnassa.
— Ja antakaa sille selkään!… ottakaa se sinne kansliaan ja pieksäkää!
Kun vääpeli vähän vastahakoisesti ja pahoillaan oli tähänkin määräykseen vastannut "ymmärtävänsä", rauhoittui kapteeni vihdoinkin ja ammuntaa jatkettiin nyt vähän paremmalla onnella. —
Tämä muisto, jonka tässä olen tuonut esiin, on yksi niitä, joka aina on säilyvä mielessäni. Se on kuva, joka aina, kun ajatus siihen johtuu, nousee sieluni silmien eteen mustana, surullisena, hirvittävänä.
Silloin, kun sydän oli herkempi tunteille, teki se minuun omituisen vaikutuksen nyt, kun jo niin kauvan olen tätäkin muistoa märehtinyt, en ole voinut sitä enää lukijallekkaan yhtä vaikuttavasti kuvata…
Se iltapäivä, jona tuo näytelmä tapahtui, muistuu tässä yhä vielä mieleeni. Ilmassakin oli silloin jotain niin raskasta, jotain niin painostavaa ja murheellista. Tuo pilveilevä taivas, tuo vesiperäinen, kuollut ampumakenttä, jolla ei kasvanut kunnon pensasta, ei puuta, ne tekivät itsestään sotamiehenkin mielen alakuloiseksi ja uupuneeksi. Ja kun sitten illempana ammunta loppui ja alipäällikkökunnan johdolla marssittiin takaisin kasarmiin, tuntui se laulu, jota marsittaessa laulettiin, hyvin sopivan yhteen sen illan mielialaan. Se alkoi näet näin: