Samaan aikaan kun hra Kenonen perheineen saapui Helsinkiin, oli koko pääkaupunki suuren levottomuuden vallassa, koska pelättiin vihollisen hyökkäävän Helsingin kimppuun ja pommittavan sen maan tasalle.
Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, pyrkivät päistikkaa pois kaupungista, eikä Helsingin parissasadassa tuhannessa asukkaassa ollut muita kuin yksi ainoa järkähtämätön henkilö, nimittäin hra Kenonen, joka oitis karkoitti joukkonsa pois kaupungista yhtä nopeasti kuin oli sen sinne tuonutkin, käskien sen matkustaa taakseen katsomatta pohjoiseen päin, mutta ilmoitti itse jäävänsä viimeiseen saakka paikoilleen, näyttääkseen viholliselle, ettei vielä ollut sammunut se suku, mi Puolan, Lützenin ja Narvan tanterilla verta vuoti, ja lohdutti junasillalla kyynelöivää rva Kenosta sillä, että jos hänen miehensä löydetään kaatuneena taistelukentältä, niin havaitaan kohtalokkaan kuulan sattuneen häneen edestäpäin eikä takaapäin, minkä vakuutuksen jälkeen juna päästi surunvoittoisen vihellyksen ja lähti ähkyen liikkeelle, vieden sotapakolaiset pois uhatusta pääkaupungista.
Se tuntuikin tapahtuneen yhdennellätoista hetkellä, sillä kun hra Kenonen palasi takaisin asemalta, kohtasi hän Hakasalmenkadulla tuttavansa hra Harjuksen, joka hengästyneenä tarttui hra Kenosen kaulaliinaan kiinni, pyöritteli änkyttäen silmiään, niin että hra Kenonen tunsi pahoinvoinnin oireita, ja kertoi vihdoinkin ääneen päästyään vihollisen laivaston lähenevän täydellä höyryllä ja merellä olevan käynnissä kiivaan taistelun, jonka ratkaisusta ei vielä ollut tapahtumapaikalta saatu minkäänlaisia tietoja.
Hra Kenonen tunsi, miten hänen polvensa rupesivat vapisemaan, mutta hra Harjus hellitti hänen kaulaliinastaan, jatkaen juoksujalassa matkaansa asemalle päin, ja hra Kenosen valtasi melkein ylivoimainen halu nakata, kädessään oleva näkkileipäpaketti kadulle ja seurata hra Harjuksen esimerkkiä. Ankaralla tahdonponnistuksella voitti tämä pohjaltaan miehuullinen mies kuitenkin tuon hetkellisen heikkoudenpuuskauksen, jollaisia silloin tällöin sattuu suurimmillekin sankareille, ja saavuttaen jälleen järkähtämättömän, mitään vääjäämättömän mielentilansa ajoi hän ajurilla kotiinsa, kantoi hikoillen kellariin pukkisängyn ja peitteitä, tuolin, pöydän, kynttilöitä, juomavettä, korin olutta ja kaikki ruokavarat, mitkä hän keittiön komeroista löysi, kävi viereisestä ruokatavarakaupasta ostamassa niin paljon elintarpeita kuin jaksoi kantaa, ja järjesti itselleen kodikkaan, vaikkakin hieman ahtaan ja ummehtuneelta tuoksuvan piilopirtin kellariin, jossa olevat perunasäkit hän latoi etuvarustukseksi oven eteen.
Saatuaan nämä järjestelytoimenpiteensä loppuun suoritetuiksi tunsi hra Kenonen itsensä jonkin verran rauhallisemmaksi, kiinnitti kellarin avaimen, vaikka se painoikin kaksi kertaa enemmän kuin kaikki muut avaimet yhteensä, avainketjuunsa, ja palasi takaisin varsinaiseen rauhanaikaiseen huoneistoonsa odottelemaan tapahtumain kehitystä.
Kaksi päivää ja yhtä monta yötä kului verraten rauhallisesti, ja hra Kenonen käveli päivät kaduilla tai istui sanomalehden toimituksessa. Kadulla hän osti kaikkien lehtien julkaisemat sähkösanomat ja toimituksessa hän tiedusteli, oliko tullut uusia sähkösanomia, kurkisteli toimittajien olkapäiden yli, mitä he kirjoittivat, sekä kehoitti heitä karttamaan turhaa monisanaisuutta ja kaunopuheisuutta ja antamaan yleisölle tärkeimmät tiedot supistetussa, ytimekkäässä muodossa. Yhden toimittajista täytyi sitäpaitsi aina keskeyttää työnsä ja ryhtyä kartan ääressä selittämään hra Kenoselle rintamien muodostumista. Yöt taas nukkui hän ikkuna auki, kuullakseen paremmin ensimmäiset tykinlaukaukset.
Kolmantena päivänä alkoivat huhut jälleen saada uhkaavan muodon. Jostakin kaukaa kuului kumeata jyrinää, ja hra Kenonen oli tarttumaisillaan puhelimen kuulotorveen, soittaakseen sanomalehden toimitukseen ja kysyäkseen, oliko ratkaiseva hetki tullut, kun talon perustuksia samassa tärisytti ankara pamaus, niin että ikkunalasit ja hra Kenosen posliininen tuhkakuppi helisivät, ja hra Kenonen, säikähdyksestä järjiltään, syöksyi paitahihasillaan ja tohvelit jaloissa eteiseen, lyöden nenänsä oveen niin että veri roiskahti, hyökkäsi eteisestä rappukäytävään ja sitten, ehtimättä painaa eteisen ovea kiinni, yhtä kyytiä alas portaita kellariin saakka, mihin hän sulkeutui, vierittäen perunasäkit oven eteen.
Uusi pamaus jyristeli samassa talon perustuksia.
— Nyt sattui pommi kohdalle ja rakennus luhistui! ajatteli hra Kenonen, ja ryhtyi heti laskemaan ruokatarpeitaan, riittäisivätkö ne siihen saakka kunnes hänet olisi ehditty kaivaa ylös raunioista. Huomattuaan muonavaraston kohtuullisesti käyttäen riittävän kahdeksi kuukaudeksi tunsi hra Kenonen itsensä levollisemmaksi, heittäytyi pukkisänkyyn ja nukkui sikeästi ankaran mielenliikutuksensa jälkeen.
Näihin aikoihin oli rva Kenonen palannut takaisin kaupunkiin noutamaan useita kaikkein välttämättömimpiä tarpeita, jotka lähtökiireessä olivat jääneet mukaan ottamatta, ja tultuaan perille hän näki oven olevan auki rappukäytävään ja pelästyi, ja tultuaan sisään ja nähtyään eteisessä kaatuneen sateenvarjotelineen ja hra Kenosen toisen tohvelin, juoksi hän kaikkien huoneiden läpi, löytämättä miestään, palasi takaisin, äkkäsi hra Kenosen verta kynnyksellä ja veripilkkuja rappukäytävässä, ja juoksi huutaen ja valittaen hakemaan apua talonmieheltä, säikähdyttäen talonmiehen perheen puolikuoliaaksi ilmoituksella, että rosvot olivat murhanneet hra Kenosen kamalalla tavalla ja vieneet hänen ruumiinsa mennessään.