Talonmiehen tuotua kadulta poliisin ryhdyttiin toimeenpanemaan tutkintoa, jota säestivät rva Kenosen valitushuudot, ja veripilkkuja seuraten tultiin lopuksi kellariin, herrasväki Kenosen kellarin oven eteen.
Poliisi jyskytti ovea, ja huomatessaan sen suljetuksi sisäpuolelta veti hän sapelin tupestaan ja työnsi sapelinkärjen ovenrakoon, vääntääkseen oven siten auki.
Hra Kenonen oli herännyt jyskytykseen ja huutanut: "werdaa?" mutta nähdessään sapelinkärjen ovenraossa alkoi hän huutaa:
— Ich pin herr Kenonen!
Samassa potki hän perunasäkit syrjään, avasi vapisevin käsin oven, nosti kätensä ylös ja huusi:
— Ich antaudun!
Nähtyään rva Kenosen ja poliisin ja talonmies Pikkaraisen ja talonmies Pikkaraisen muijan venyivät hra Kenosen kasvot jonkun matkaa, ja hän laski kätensä alas ja kysyi, oliko talo luhistunut ja oliko kaupunki valloitettu, vai pitikö linnoitus vielä puoliaan vihollisen tulisia hyökkäyksiä vastaan.
Kuultuaan, ettei mitään pommitusta ollut tapahtunutkaan ja talonmies Pikkaraisen selitettyä pamauksien aiheutuneen siitä, että viereisellä rakennustontilla louhittiin dynamiitilla kiviä, raapi hra Kenonen päätään ja alkoi vähän ajan kuluttua nauraa ja väitti tehneensä vain pientä pilaa rouvansa kustannuksella. Hän pyysi anteeksi talonmieheltä ja poliisilta, että oli ajattelemattomalla leikinlaskullaan tullut tahtomattaan säikäyttäneeksi heitäkin, antoi heille viisi markkaa kummallekin ja sanoi, ettei asiasta tarvitse puhua muille, jonka jälkeen molemmat poistuivat tyytyväisinä.
Mutta rva Kenonen loi hra Kenoseen katseen, joka sisälsi enemmän kuin kokonaisen sanomalehden 16-sivuinen sunnuntainumero, ja käski hra Kenosen kanssaan ylös keskustelemaan lähemmin asiasta.