Hra Kertonen ostaa huvilan ja koettaa sytyttää märkiä halkoja, jonka johdosta hän jonkin aikaa on niinkuin von Döbeln
Aika kului, viikot vierivät, ja sota, jonka hra Kenonen oli ennustanut päättyvän viidessätoista tai ainakin kahdessakymmenessä minuutissa, oli jo kestänyt yhtä monta viikkoa, pianpa kuukauttakin, niin että hra Kenonenkin oli ennättänyt unohtaa entiset ennustuksensa ja sanoi varhaisesta nuoruudestaan saakka olleensa, vastoin koko muuta maailmaa, sitä mielipidettä, että kun kerran yleiseurooppalainen sota syttyy, niin tulee siitä hyvin pitkällinen, koska kaikilla sotivilla on käytettävissä miltei ehtymättömät apulähteet.
Hra Kenonen mukautui muuten erinomaisella, hänelle tunnusmerkillisellä joustavuudella uusiin oloihin ja laajensi välitysliikettään, joka nyttemmin käsitti melkein kaikki inhimillisen liiketoiminnan alat, ja hyötyi yhtenä sotavuotena enemmän kuin ennen viitenä rauhan vuotena yhteensä. Tämän johdosta olikin hra Kenonen oikeutettu sanomaan, että mies, jolla on vakavat kristillismieliset ja kansalliset liikeperiaatteet, voi ahtainakin aikoina ansaita jokapäiväisen leivän lapsilleen, koska hänen työtään seuraa siunaus, mutta keinottelijat ja epäkansalliset huijarit joutuvat lopuksi hunningolle.
Taksoituslautakunta, joka ei ollut oikein selvillä hra Kenosen tuloista, vaikka se olikin saanut vähän hajua siitä, että hra Kenonen oli viime aikoina ansainnut koko rotevasti erinäisillä välitystoimilla, mätkäsi hänelle 60 äyriä (edellisenä vuonna oli hänellä 15 äyriä, kun ei hänen valitustaan oltu otettu huomioon), ja hra Kenonen joka oli odottanut vähintään yhdeksääkymmentä äyriä, tuli siitä niin iloiseksi, että nyhtäisi epähuomiossa päästään kolme hiusta, joka teki niin kipeää, että hän vihastuksissaan särki kukkaruukun ja syytti sitten palvelijatarta siitä, että tämä oli pannut kukkaruukun sellaiseen paikkaan, että se siitä itsestään putosi.
Seuraavana päivänä kuuli hra Kenonen eräästä miehestä, jolla olisi myytävänä huvila Tuusulan toisella puolen, ja hra Kenonen meni heti hieromaan kauppaa sekä sai nähdä huvilan postikorttivalokuvan. Hra Kenonen haukkui valokuvan ottajan poropeukaloksi ja kysyi sitten, millainen variksenpesä se huvila oikeastaan todellisuudessa oli, ja kun huvilanmyyjä kehui huvilansa pilviin asti, niin sanoi hra Kenonen mainiosti ymmärtävänsä, että tämä aikoi petkuttaa häntä, ja uhkasi haastaa hänet raastupaan, josta kovasta ja ankarasta puheesta myyjä tuli hyvin murheelliseksi ja vannoi pyhästi antavansa huvilansa hra Kenoselle ilmaiseksi, jollei se täydellisesti vastaisi myyjän siitä antamaa selontekoa. Sitten kysyi hra Kenonen, oliko huvilan ympärillä kesällä hyttysiä, ja kun myyjä alakuloisena vastasi, että se onkin valitettavasti ainoa puutteellisuus hänen huvilassaan ja että siellä tulee oikein ikävä hyttysiä, kun ei milloinkaan kuule niiden kotoista hyrinää, niin osti hra Kenonen huvilan heti paikalla.
Parin viikon kuluttua muisti hän äkkiä, että hänellä nyt oli huvila ja matkusti heti poikineen katsomaan ja tarkastamaan sitä. Kymmenen minuutin kuluttua oli hän selvillä siitä, että myyjä oli petkuttanut häntä mitä häpeämättömimmin ja että hän oli maksanut huvilastaan liikaa ainakin 5,000 mk., jonka johdosta hra Kenonen tukisti ankarasti Kallea sen takia, että tämä potki erästä halkinaista konttorin ovea, ja päätti koettaa myydä huvilan ensi tilassa, vaikka hän ei kaupassa voittaisi muuta kuin kolme- tai neljätuhatta markkaa.
Hra Kenosella oli mukanaan korissa hiukan evästä, kuten leipää ja lihaa ja maitoa ja juustoa ja anjovista ja muikunmätiä ja korppuja ja makkaraa ja palvattua lampaankääpää ynnä munia ja muita ruokatavaroita, mutta koska huoneet olivat aivan kylmät, päätti hra Kenonen lämmittää toista kamaria sen verran, että väsynyt matkamies voisi siinä nauttia vaatimattoman välipalansa sekä sitten permannolle levitetyllä sanomalehdellä hiukan uinahtaa ruoan päälle matkan vaivoista ja tunnottoman huvilankauppiaan petollisen ja rikollisen menettelyn aiheuttamasta mielenliikutuksesta. Hra Kenonen käski siis poikiensa mennä noutamaan halkovajasta halkoja ja sytykkeitä, ja kun pojat parin minuutin kuluttua palasivat ilmoittamaan, ettei vajassa ollut ensinkään halkoja, niin sanoi hra Kenonen vanhan sydämensä vuotavan verta ajatellessaan, kuinka hänen tyhmät poikansa tulevat toimeen sitten, kun hän on kallistanut harmaantuneen, huolten murtaman pääraukkansa haudan lepoon. Ja hra Kenonen tuli itsekin niin liikutetuksi omasta kaunopuheisuudestaan, että hänelle nousivat melkein vedet silmiin, jonka jälkeen hän alkoi puhua aivan toisessa äänilajissa ja tarttui poikiaan korvista kiinni ja huusi, että vajassa on vähintäänkin kolme syltä pieniksi pilkottuja ruutikuivia koivuhalkoja, niinkuin huvilanmyyjä nimenomaan oli ilmoittanut, ja että hänen poikansa olivat tolvanoita, kun eivät olleet huomanneet sellaista halkopinoa. Annettuaan pojilleen tämän letkauksen ja sitäpaitsi pari letkausta kämmenelläänkin lähti hra Kenonen itse halkovajaan, lausuen mennessään pojilleen myrkyllisellä äänellä sananlaskun: "laita lapsi asialle, mene itse perässä!"
Kuullessaan tuon loukkaavan sananlaskun punastuivat Kenosen pojat selkäpiitään myöten harmista ja häpeästä, mutta heidän kasvoilleen levisi parin silmänräpäyksen kuluttua tyytyväisempi ilme, kuullessaan isänsä karjahtavan tyhjässä halkovajassa niinkuin vihastunut kontio eli karhu.
Sillä vaja oli kuin olikin tyhjä, lukuunottamatta pientä avoimesta ovesta sisään pyryttänyttä lumikinosta.
Hra Kenonen lausui hartaana toivomuksenaan, että hän vielä elämänsä taipaleella tapaisi, mieluimmin kahden kesken, sen miehen, joka oli hänelle huvilan myynyt, ja potkaisi sitten vihoissaan mainittua pientä lumikinosta, jolloin hänen kenkänsä kärki kolahti johonkin kovaan. Hra Kenonen potki silloin koko kinoksen hajalle ja löysi sen alta kymmenkunta jäätynyttä puukalikkaa, jotka hän heti poimi syliinsä ja kantoi palelevin sormin sisään ja paiskasi kaakeliuunin eteen ja sanoi pojilleen, että näettekös nyt, että siellä oli halkoja, kun mies meni hakemaan, mutta mitäs kakaroista!