Koska ikkuna oli auki, kääntyi seuraavan kadunkulman ympäri juuri pyörähtämässä oleva poliisikonstaapeli takaisin, loi ihmettelevän katseen ympärilleen ja käveli sitten sinnepäin, mistä huuto oli kuulunut, kiinnittäen epäluuloisen huomionsa hra Kenosen hallitseman huoneiston ikkunoihin.
Erinäisiä Kenosen poikia ilmestyi vähitellen eri tahoilta hra Kenosen yksityiskabinettiin, jääden epäröiden ja kunnioitettuun isäänsä kulmien alta vilkuillen seisomaan erinäisiin nurkkiin.
— Astukaa lähemmäksi! sanoi hra Kenonen syvällä äänellä.
Nurkissa seisovat nuoret henkilöt noudattivat saamaansa määräystä, ottaen yhden, kaksi, jopa puolen kolmattakin askelta eteenpäin.
— Kenen on tuo eteisessä oleva uusi polkupyörä? kysyi hra Kenonen ilman pitempiä esipuheita.
— Meidän! huusivat Kenosen pojat.
Hra Kenonen sytytti sikarin, asettui selkäkenoon kirjoitustuoliinsa, ojensi jalkansa suoriksi, katseli kenkäinsä kärkiä ja kysyi sitten rauhallisesti:
— Mistä te olette sen saaneet?
— Me olemme sen ostaneet! huusivat nuoret Kenoset, silmät loistaen.
— Vai niin, sanoi hra Kenonen.