Kalle Kenonen pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi, että merivesi on niin suolaista ja kylmää, että hän saa lavantaudin, ja uimaranta niin huono — teräviä kiviä pohjassa — ja hänen oikea jalkapohjansa vielä kipeänä siitä, kun hän sen polkaisi ruostuneeseen rautanaulaan. Yleensä huomasi rva Kenonen myöskin tämän nuoren lehvän Kenosten viheriöitsevässä sukupuussa tuntevan koko suvulle yhteistä kammoa vettä, niinhyvin suolaista kuin makeaakin kohtaan, joten hän ei katsonut tarpeelliseksi ryhtyä mihinkään erikoisiin varovaisuustoimenpiteisiin hra Kenosen kiireellisen sähkösanoman johdosta.
Neljäntenä päivänä edellä mainitun sähkösanoman saapumisesta ilmestyi hra Kenonen hikisenä ja huolestuneena ja kapsäkki kädessä höyrypursi "Nådendalista" eli Näärentaalista, niinkuin raisiolaiset sanovat, laiturille, kiiruhti ylös taloon ja huusi jo portilla, ovatko pojat kotona ja oliko Kalle pelastunut, ja kun pojat olivat tulleet saapuville ja asetetut riviin, luki hra Kenonen heidät kahteen kertaan ja tukisti kummallakin kerralla heitä jokaista vuorostaan, ilmeisestikin tullakseen täysin vakuutetuksi siitä, että he todellakin olivat eläviä Kenosia eivätkä vain joitakin henkimaailman utuisia ja häipyviä Kenos-ilmestyksiä. Sitten kiinnitti hän erikoisen huomionsa rivin pisimpään mieheen eli Kalleen ja lupasi piestä hänet siniseksi ja gredliiniksi, jos hän vielä toisen kerran rohkenee hukuttaa itsensä.
Mutta kun rva Kenonen sanoi, etteivät pojat olleet missään hengenvaarassa olleetkaan, ja kysyi, miksi Kenonen oli niin pian palannut Konstantinopolista ja matkaltaan onnelliseen Arabiaan, niin rauhoittui hra Kenonen melkoisessa määrässä, tukistaen sen johdosta koko poikajoukon varmuuden vuoksi vielä yhteen kertaan, tällä kertaa etupäässä siitä syystä, että he olivat uskaltaneet pettää häntä olemattomalla hengenvaarallaan, ja vetäytyi sitten rva Kenosen kanssa sisähuoneisiin, missä hän alkoi purkaa kapsäkkiään, purkaen siinä sivussa myöskin sappeaan rva Kenoselle sen anteeksiantamattoman huolimattomuuden johdosta, että enemmän kuin puolet kapsäkissä olleista paidoista oli ollut rva Kenosen yksityistä liinavaatevarastoa. Hra Kenonen lausui otaksuman, että rva Kenonen varustaa hänet seuraavalle matkalleen hameilla ja kureliiveillä ja harsopuseroilla, ja ilmaisi sitten, ettei hän oikeastaan ollut Konstantinopolissa käynytkään. Hänen oli nimittäin täytynyt keskeyttää matkansa jo Etelä-Saksassa tai jossain sentapaisessa maassa, koska hän oli nähnyt erästä Kallen kokoista ja hieman Kallen näköistä poikaa nostettavan hukkuneena Tonavasta tai Weikselistä tai Seinestä tai jostain muusta sen suuntaisesta joesta, jonka nimestä hra Kenonen ei ollut oikein selvillä, kun rannassa ei ollut mitään sellaista taulua, jossa joen nimi olisi ollut mainittuna. Ainakaan ei hra Kenonen ollut mitään tuollaista nimikilpeä huomannut.
Ja kun ei hra Kenonen ollut lähtiessään muistanut taikka oikeastaan ehtinyt antaa mitään määräyksiä ja ohjeita poikien valvonnan ja hukkumisen vaaralta varjelemisen suhteen, niin ei hänen ollut auttanut muu kuin kääntyä takaisin melkein Konstantinopolin tulliportilta.
Hra Kenonen lopetti matkakertomuksensa huokaukseen, että hän on todistettavasti onnettomin isä sekä Uudenmaan että Turun ja Porin läänissä, eikä voi koskaan levollisin mielin matkustaa edes Helsingistä Oulunkylään, Tikkurilasta ja Keravasta puhumattakaan.
Sitten avasi hra Kenonen ikkunan, pisti päänsä siitä ulos ja alkoi haukkua läheisellä mäellä tappelevia poikiaan ryövärimäisestä ja sivistyskansan jäsenille sopimattomasta elämästä, heristi heille nyrkkiään ja uhkasi vihoissaan, että hän seuraavalla kerralla Konstantinopoliin ja onnelliseen Arabiaan lähtiessään lukitsee heidät koiranketjuilla ja varmuuslukoilla sängyntolppiin kiinni, minkä ennakkopäätöksen julistettuaan hän tiedusteli, missä se pitkäsiima on ja miten kastemadot jaksavat, ja muutaman tunnin kuluttua saivat pojat tuntea mahtavan isänsä hallituksen taas alkaneen, kiskoessaan kuin kaleeriorjat irvissä ikenin Kukkarokivelle päin suurta ja vanhaa ruuhta, joka oli raskas kuin synti, ja jonka perässä istuva, henkisen tasapainonsa jälleen saavuttanut hra Kenonen tyytyväisin ja toivorikkain mielin laski pyydyksiään mereen.
Aurinko painui taivaanrannan alapuolelle suurena kultaisena pallona, apilapelloilta Raision rantamilta kantautui veden yli sakeita ja makeita tuoksuja, ja jostain kaukaa, Ruissalon suunnalta, kuului karjankellojen kalahduksia.
Hra Kenonen veti mielihyvällä keuhkonsa täyteen ilmaa ja murahti:
— Joopa joo…