Esitelmöitsijä, jolla oli yllään pitkä musta takki, oli sen näköinen, kuin olisi häntä suuresti vaivannut vaikeanlaatuinen vatsakatarri, ja hänen esitelmänsäkin oli jokseenkin samaa maata, niin että kuulijakunta vähitellen vastustamattomasti vaipui apaattiseen horrokseen.
Vihdoin kiintyi kuitenkin lähellä istuvien huomio niihin reunamuistutuksiin, joita harmistunut hra Kenonen alkoi esitelmän kuluessa tehdä ja jotka aiheuttivat häiritsevää, huonosti pidätettyä naurunhihitystä kuulijakunnassa, minkä melkoiseksi osaksi muodostivat kevytmieliset ylioppilaat. He olivat alkaneet saada enemmän kuin tarpeekseen ihmissielun alakuloisista soinnuista ja olisivat epäilemättä lähteneet viiden minuutin kuluttua tuolejaan kolistellen salista, ellei asiassa olisi tapahtunut yhtä odottamatonta kuin tervetulluttakin käännettä.
Kun esitelmöitsijä surunvoittoisesti, pää kallellaan kysyi: "Mitä me olemme, me hetken lapset, mitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me menemme… voiko kukaan sitä sanoa?" niin murahti hra Kenonen, jonka poskille oli alkanut kohota uhkaava punerrus:
— Joo!
Kuulijakunta säpsähti ja käänsi päätään, ja esitelmöitsijänkin suu jäi hetkiseksi auki.
Muutamien kiusallisten silmänräpäysten jälkeen syventyi hän kuitenkin jälleen aineeseensa:
— Ihminen elää unelmien maassa. Elämä on haihtuva kuin unelma vain. Elämä on kuin unelma…
— Mee sitten nukkumaan! kuului taas hra Kenosen harmistunut, äänekäs murahdus.
Esitelmöitsijä pysähtyi ja tuijotti kuulijoihinsa. Kuului levotonta tuolien kolinaa, hyssytystä ja hillittyä naurua.
Puhuja nieleskeli hetkisen tyhjää, mutta kun levottomuus pian taas lakkasi, teki hän uuden yrityksen ja jatkoi: