Ajaessaan hautajaissaaton loppupäässä pitkin Aleksanterinkatua, hiljaisten väkijoukkojen seisoessa kunnioittavasti katukäytävillä, tunsi Kenonen, ettei hänellä ollut syytä katua päätöstään, ja hän oli hyvillään siitä, että suutarivainaja oli ajanut tiehensä ja jättänyt hänet yksin.
— Oma syysi, suutari! ajatteli hra Kenonen. — Kuka sinun käski pitää semmoista kiirettä.
Kun todellista valtioneuvosta lähdettiin kantamaan kappelista hautaan, alkoi eräs kantajista, vanha, valkopartainen ent. senaattori ja vainajan koulutoveri, voida pahoin. Hautausmenojen järjestäjä, joka ei tuntenut hra Kenosta, mutta oli hänen seppeleestään huomannut sanan "lapsuudenystävälle", pyysi silloin aivan arkun ääreen tunkeutunutta hra Kenosta astumaan tuon sairastuneen kantajan sijaan. Hra Kenonen punastui mielihyvästä, antoi seppeleensä jollekin takana olevalle herralle ja tarttui kantoliinaan. Ja niin kantoi todellisen valtioneuvoksen ja suuren tiedemiehen hautaan kolme professoria, kaksi valtioneuvosta, kaksi ent. senaattoria ja hra Kenonen.
Haudalla pidettiin paljon kauniita puheita ja laulettiin kauniita lauluja. Liikuttavimman vaikutuksen teki kuitenkin hra Kenosen esiintyminen. Sillä kun hän vuorostaan vihdoin murheen murtamana astui seppeleineen haudan partaalle ja yritti sanoa jotain, niin tukahduttivat kyyneleet hänen äänensä, niin ettei hän voinut sanoa sanaakaan. Itkien laski hän haudalle seppeleensä, ja kun lähinnä hautakumpua olevat naiset ja herrat lukivat nauhoista sanat: "Viimeinen tervehdys lapsuudenystävälle", niin ei yksikään silmä pysynyt kuivana. Todellisen valtioneuvoksen lähimmät ystävät ja omaiset kävivät vuoronperään puristamassa itkevän hra Kenosen kättä ja lausuivat hänelle lohdutuksen ja osanoton sanoja.
Hra Kenosen nimi oli mainittuna kaikissa seuraavan päivän pääkaupungin lehdissä julkaistuissa pitkissä hautajaisselostuksissa, ja eräässä niistä kirjoitti lehden reportteri kauniisti, että suuren vainajan lapsuuden leikkitoverin hra Kenosen lohduton suru teki järkyttävän vaikutuksen.
Hra Kenonen valittiin sittemmin siihen komiteaan, joka sai tehtäväkseen patsaan suunnittelemisen todellisen valtioneuvoksen haudalle. Hra Kenosen ehdotuksesta luovuttiin aikaisemmasta yksityisen hautakiven aikeesta ja päätettiin pystyttää patsas yleisellä kansalaiskeräyksellä kootuilla varoilla.
HRA KENONEN JA VALLANKUMOUS
Vallankumous tapahtuu ja hra Kenonen ottaa siihen pontevasti osaa
Hra Kenonen oli vilustunut niin ankarasti, että hänen oli ollut laskeuduttava vuoteen omaksi, joten hän ei voinut tavallisella valppaudellaan seurata valtiollisia asioita, ja kun Kalle ja Heikki tulivat koulusta ja kuuluivat kovalla äänellä selittelevän jotain erikoista äidilleen, niin tuli hra Kenonen uteliaaksi, soitti kelloa, käski pojat eteensä ja kysyi, eikö heillä ollut minkäänlaisia inhimillisiä tunteita, esiintyessään kuin vapaaehtoisessa, paikan päällä pidettävässä huutokaupassa silloin, kun heidän isänsä makaa valjuna ja heikkona vuoteellaan, jolta hän ei ehkä enää milloinkaan ole nouseva.
Hra Kenonen kierautti silmiään, joista tuntui sentään säteilevän vielä hieman elinvoimaa, ja kysyi sitten, mitä he oikeastaan olivat äidille kiljuneet, jolloin pojat alkoivat hengästyneinä kertoa suuria uutisia, joista suurin oli se, että oli tulossa vallankumous.