Rautatientorille saavuttaessa tuli hra Kenosen matkalle pysähdys, sillä Mikonkatua pitkin kulki vanhaa hautausmaata kohden toinen surusaatto, yhtä suuri ja arvokas kuin suutarin kulkue oli pieni ja vaatimaton.
Se oli tuo kuuluisa isänmaan ystävä ja tiedemies, todellinen valtioneuvos, joka oli kuollut samana päivänä kuin suutarikin, taikka oikeammin, jonka kuolinpäivänä suutarikin oli rohjennut kuolla näinä tasa-arvoisuuden ja kansanvallan aikoina. Nyt olivat suutarin hautajaiset, vaikka se kieltämättä olikin vähän sopimatonta, sattuneet samaksi päiväksi, ja kohtalon oikku satutti lopuksi niinkin, että nuo molemmat hyvin eriarvoiset vainajat, jotka eivät olleet eläessään joutuneet kertaakaan minkäänlaisiin tekemisiin toistensa kanssa, tapasivat toisensa hautajaisissaan, vaikkakin vain ohimennen.
Suutari omaisineen ehti pääsemään juuri todellisen valtioneuvoksen nenän editse, jos niin saa sanoa, mutta hra Kenosen ajuri ei enää ehtinyt, vaan täytyi sen jäädä odottamaan, kunnes kulkue olisi ohi tai siihen ilmestyisi jokin sopiva aukko, josta he pääsisivät ajamaan suutarin perässä.
Siinä istui hra Kenonen silinterihatussaan, katsellen hitaasti ohikulkevaa ja puolen kilometrin pituista todellisen valtioneuvoksen saattuetta, joka olikin katselemisen arvoinen, sillä siinä oli m.m. ylioppilasosakunta lippuineen ja miltei loppumaton jono maan arvokkaimpia ja edustavimpia henkilöitä.
Hra Kenonen harmistui suutariin, joka oli pujahtanut tiehensä ja jättänyt hänet siihen seppeleineen. Hra Kenonen ajatteli, ettei suutari ollut koskaan eläessään ollut niin vikkelä kuin hän nyt oli kuoltuaan. Sitten alkoi hän ajatella todellisen valtioneuvoksen elämäntyötä ja arvella, että hänenkin, hra Kenosen velvollisuus isänmaallisena miehenä olisi ollut esiintuoda kunnioituksensa tuon suuren miehen muistolle, liittymällä hänen saattueeseensa. Sensijaan oli hän lähtenyt saattelemaan hautaan suutaria, joka kuin kiusalla livahti häneltä karkuun, jättäen hänet kalliine seppeleineen siihen ihmisten töllisteltäväksi.
Mitä kauemmin hra Kenonen asiaa ajatteli ja todellisen valtioneuvoksen kulkuetta katseli, sitä luonnollisemmalta alkoi hänestä tuntua, että hänen oikea paikkansa oli todellisen valtioneuvoksen hautajaissaatossa eikä ajamassa takaa kuollutta, karkuun lähtenyttä suutaria, joka ei enää missään tapauksessa voisi nauttia siitä kauniista seppeleestä, jonka hra Kenonen oli häntä varten hankkinut, ja joka sitäpaitsi oli luultavasti nostettu jo junan ruumisvaunuun. Asematalon takaa kuului veturin vihellys — epäilemättä oli se juuri ruumisjunan veturi, ajatteli hra Kenonen. Suutari ajaa nyt täyttä höyryä Malmille, ja hra Kenonen istuu siinä. Turha hänen olisi enää asemalle mennäkään.
Ja niin tapahtui, että kun todellisen valtioneuvoksen hautajaissaaton loppupää vihdoin tuli hra Kenosen kohdalle, oli hra Kenonen jo selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä, ja hän käski ajurinsa kääntää hevosen ja liittyä todellisen valtioneuvoksen saattueeseen.
— Olipa hyvä, etten tullut panneeksi suutarin nimeä seppeleen nauhoihin, ajatteli hra Kenonen. — Nythän tämä kelpaa todellisen valtioneuvoksenkin haudalle.
Eikä sillä ollut mikään kelvatessakaan, sillä vaikka todellisen valtioneuvoksen hautajaissaatossa olikin paljon suuria ja kauniita seppeleitä, kykeni hra Kenosen seppele varsin hyvin kilpailemaan niiden kanssa.
— Olisikin ollut suoranaista tuhlausta laskea näin komea seppele suutarin haudalle, ajatteli herra Kenonen. — Se olisi ollut epäkohteliastakin omaisia kohtaan, kun heidän halvemmat seppeleensä olisivat joutuneet kokonaan varjoon.