Hra Kenonen sanoi, että jaa jaa, se on meidän kaikkien kohtalo. Ensin on elettävä miten kuten, ja sitten on kuoltava tavalla taikka toisella. Jokaisen täytyy kuolla, ihan joka ikisen, eivätkä suutaritkaan, lukuunottamatta mahdollisesti Jerusalemin suutaria, ole mitään poikkeuksia yleisestä säännöstä. Suutarinkin täytyy kuolla.
Hra Kenonen valitti kuitenkin tätä kuolemantapausta sanoen, että vainaja oli pohjaltaan ollut kunnon mies, vaikka olikin pysynyt koko ikänsä vain suutarina, jaksamatta kohota korkeampaan asemaan yhteiskunnassa.
Hra Kenosella oli täysi syy antaa vainajasta tällainen kiitoslausunto, semminkin kun he olivat olleet lapsuudenystäviä. Yhdessä olivat he paljasjalkaisina pikkupoikina paimentaneet kyläläisten lehmiä kotipuolessaan, saaden palkkaa 75 penniä viikossa ja ruoan. Yksiin aikoihin olivat he myöskin lähteneet maailmalle onneaan koettelemaan ja saapuneet lopuksi Helsinkiin, toinen Söörnäisten puolelle suutariksi, toinen keskikaupungille kauppa-apulaiseksi. Monta kertaa oli toinen tehnyt hänelle kengät velaksi, mutta hra Kenosella oli rauhallinen omatunto, sillä hän tiesi tämän synkän nuoruutensa aikaiset velat jo kauan sitten pennilleen suorittaneensa.
Mutta suutari oli jäänyt Söörnäisten linjoille suutariksi, jotavastoin hra Kenonen oli kohonnut sekä arvossa että varallisuudessa. Kuitenkaan ei hän ollut unohtanut suutaria, vaan nyökäytti kadulla vastaantulossaan hänelle päätään, jollei sattunut olemaan tavallista hienommassa seurassa, jolloin hän kohotti hattuaan, ja suutari kohotti hänelle nöyrästi vanhaa lakkiaan, vaikka hra Kenonen ei enää vuosikymmeniin ollut häneltä mitään tilannut, tämä suutari kun näet valmisti vain yksinkertaisia ja halpahintaisia työläisjalkineita.
— Jaa, jaa! sanoi hra Kenonen. — Suutaritkin kuolevat pois…
Hra Kenonen ei mielellään käynyt hautajaisissa, ne kun ovat niin surullisia tilaisuuksia, mutta tässä tapauksessa arveli hän olevansa velvollinen vanhan tuttavuuden vuoksi tekemään poikkeuksen, ja tilasi kukkaskaupasta komean seppeleen, jonka nauhakirjoitukseksi hän määräsi:
"Viimeinen tervehdys lapsuudenystävälle
A.B. Kenoselta ".
Sitten alkoi hän arvella, että tuo viimeinen sana, "lapsuudenystävälle", oli siinä oikeastaan turha, mutta häpesi heikkouttaan ja päätti urhoollisesti tunnustaa suutarin avoimen haudan ääressä heidän vanhan tuttavuutensa.
Hautajaispäivänä ajoi hra Kenonen kiiltävä silinterihattu päässään ajurilla hautajaistaloon, polvillaan komea seppele. Hän saapui perille juuri kun surusaatto oli lähdössä asemalle, sillä suutari vietiin tietysti Malmille haudattavaksi. Suutari ajoi edellä yksinkertaisessa mustassa arkussaan, ja hänen perässään ajoivat suutarin lähimmät sukulaiset ja ystävät kolmella tai neljällä ajurilla. Viimeksi tullut hra Kenonen silinterihattuineen ja suurine seppeleineen ajoi viimeisenä, päättäen surusaattueen loistavalla ja huomiotaherättävällä tavalla ja tuntien, että suutarin sopi olla hänelle hyvin kiitollinen tästä viimeisestä palveluksesta.