Hra Kenosen leijonalippu herätti lähimmässä ympäristössä hyvinansaittua huomiota, ja kaikki ohikulkevat, jotka sattuivat sen huomaamaan, osoittivat sitä sormellaan ja jatkoivat sitten nauraen matkaansa.
Iltapäivällä tuli talon isännöitsijä kotiin vapauden juhlasta, ja nähtyään lipun katolla ja kuultuaan sen olevan hra Kenosen hommia, soitti hän hra Kenoselle ja pyysi saada kysyä, mitä hän oikeastaan oli tarkoittanut, nostaessaan lipputankoon sellaisen kuvatuksen.
Siitä hra Kenonen suuresti loukkautui ja sanoi, että miehen, joka törkeästä laiminlyönnistä tai ehkäpä jostain vielä halpamaisemmasta syystä on jättänyt, ikäänkuin mielenosoituksellisesti, talonsa liputtamatta tällaisena päivänä, sietäisi puhua liputusasioista vähän varovaisemmassa äänilajissa.
Isännöitsijä vastasi siihen, ettei hänellä suinkaan ole mitään liputusta vastaan sinänsä ja että hän on kiitollinen hra Kenoselle tämän huomaavaisuudesta ja vaivoista, mutta valitti sitä, että leijona oli niin kummallisen näköinen. Isännöitsijästä oli se kaikkea muuta kuin luonnollinen leijona, ja saattaa koko talon naurunalaiseksi.
Suuttunut hra Kenonen sanoi epäilevänsä, onko luonnollisia leijonia olemassakaan ja kysyi, oliko isännöitsijän mielestä Suomen vaakunassa oleva laiha ruikelo luonnollisen näköinen. Se oli tietysti tyylitelty leijona niinkuin hra Kenosenkin leijona. Hra Kenonen väitti, että hänen valmistamassaan leijonankuvassa ilmenee todellisen villipedon raivo ja kiihko, jotavastoin esimerkiksi Aleksanterin patsaassa senaatin torilla ja muuallakin taideteoksissa olevat leijonat eivät luonteeltaan suinkaan ole mitään erämaan kauhua herättäviä jalopeuroja, noita eläinten kuninkaita, vaan muistuttavat esiintymisellään pikemminkin suuria, hyvinkasvatettuja newfoundlandilaisia koiria.
Hra Kenonen sulki puhelimen ja meni sitten vihapäissään omin käsin vetämään lippunsa alas.
HRA KENONEN KANSALAISKOKOUKSESSA
Hra Kenonen joutuu pulmalliseen asemaan, josta hän kuitenkin selviytyy tunnetulla taidollaan
Parin viikon kuluttua arveli hra Kenonen vallankumouksen korkeimpien aaltojen tyyntyneen sen verran ja kansan laajojen kerrosten mielialan rauhoittuneen siinä määrässä, että hän voisi lähteä matkustamaan maaseudulle hoitamaan liikeasioitaan, jotka olivat vallankumouksen aikana saaneet levätä. Näin ollen matkusti hän Hukkalaan, jossa hänellä oli tekeillä halonhankintasopimuksia.
Hra Kenosella ei kuitenkaan näkynyt olevan tarkkoja tietoja maaseudulla vallitsevista virtauksista, sillä kun hän saapui Hukkalan kulmakunnalle, joka on kuuden penikulman päässä rautatiestä, niin leimusivat siellä vallankumouksen liekit korkeimmillaan, sillä ne olivat syttyneet samana aamuna, koska Hukkalan väestöllä ei sitä ennen ollut aikaa ryhtyä vallankumoukseen, jotapaitsi he varovaisina valtiomiehinä päättivät ensin katsoa, miten vallankumous muualla sujui, ennenkuin itse antautuivat tuohon seikkailuun.