— Vetistäkö! huudahti Kalle halveksivasti. — Mitäs se nyt oli, mutta silloinhan meillä vetistä oli, kun vesijohtolaitoksen miehet uhkasivat tehdä lakon.
Isä tuli eräänä sunnuntaina kaupungilta paltto auki ja huusi, että vesijohtolaitoksella tulee nyt lakko ja että meidän täytyy varata itsellemme ajoissa vettä, ettemme kuolisi janoon ennen maallemuuttoamme. Isä sanoi, että hän muuttaa ensi tilassa Saimaan rannalle, jossa ei ainakaan vedestä tule puutetta, varsinkin jos hallitus varovaisuuden vuoksi antaisi tukkia Imatran, josta ei ole käytännöllistä hyötyä muille kuin itsensä hukuttajille ja joka tuhlaa äärettömät määrät Saimaan vesiaarteista.
Isä määräsi, että kaikki astiat on täytettävä vedellä, ja antoi täyttää ensin kylpyammeen ja sitten pienemmät astiat. Kun kaikki astiat olivat täynnä, niin ettei ollut edes yhtä tyhjää kahvikuppia, katseli isä ympärilleen ja täytti sitten rasvanahkaiset kalastussaappaansa varrensuita myöten. Sitten käski hän meidän kaikkien juoda vettä niin paljon kuin vatsaan mahtui ja sanoi toivovansa, että hän olisi erämaan laiva eli kameli, voidakseen juoda yhdellä kertaa kahden viikon tarpeen. Meidän oli pakko latkia vettä niin paljon, että pelkäsimme vesipöhöä, mutta seuraavana aamuna ukko ilmoitti, että vaara on vältetty ja vesijohtomiesten kanssa saatu sopimus aikaan, ja kun äiti sen kuultuaan nuhteli häntä siitä, että hän oli aiheuttanut perheessään sellaisen vedenpaisumuksen, niin sanoi isäukko vain, että parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa, ja lähti asioilleen kaupungille.
Isä sanoo kaikkien lakkorettelöiden johtuvan siitä, ettei kaupungin hallitus ymmärrä ajan henkeä ja vaatimuksia. Ukko on sitä mieltä, että sosialistienkin uusi kunnallislaki oli jo syntyessään aivan homeessa vanhoillisuudesta ja taantumuksellisuudesta, ja motkotti varsinkin siitä, että äänioikeuden ikäraja on määrätty kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Isä sanoo, että kaikki tuollaiset ikärajat ovat aivan mielivaltaisia, koska joku voi viidentoista vuoden ikäisenä olla viisaampi kuin jotkut toiset viidenkymmenen vuoden vanhoina. Jos kerran kaikki aiotaan päästää sorkkimaan kunnan asioissa, niin otettakoon arkailematta täysi askel ja annettakoon äänioikeus äskensyntyneille lapsillekin. Isä sanoo, että häntä itseään esimerkiksi pidettiin jo kymmenvuotisena erittäin teräväpäisenä poikana, mutta hän onkin syntynyt hammas suussa, mitä seikkaa isän väitöksen mukaan luonnonkansojenkin keskuudessa pidetään tulevan tietomiehen merkkinä. Jokaisella perheenisällä pitäisi olla kortti, samanlainen kuin sokerikorttikin, jotta hän saisi äänestää niin monella äänellä kuin hänellä on lapsia, ja äänestyskortin kupongit leikattaisiin irti ja pistettäisiin vaaliuurnaan. Isän mielestä olisi se varmin parannuskeino syntyneisyyden huolestuttavaa vähenemistä vastaan kaupungeissa.
— Olikos isäsi kovin vihainen, kun elintarpeet määrättiin takavarikkoon? kysyi talonmies, pyyhkien hikeä otsaltaan ja istuutuen lepäämään.
— Taisi olla, vaikka ei hän sentään siitä niin kovaa melua nostanut kuin olisi luullut. Vähän myrkyllinen hän kuitenkin oli, ja sanoi sosialismin kehittyvän rientomarssissa raakalaisuuteen ja olevan enää vain yhden päivämatkan päässä kannibalismista eli ihmissyönnistä. Isä sanoi maan valtapuolueen lopullisena tarkoituksena olevan porvarien muuttamisen ravintoaineiksi, ja lähti elintarvekansliaan kysymään, joko hänen vuoronsa piakkoin tulee ja teurastetaanko hänet teurastusnaamarilla vaiko juutalaiseen tapaan. Hän oli ottanut Heikin mukaansa ja sanoi olevansa valmis tekemään Aabrahamin uhrin, jos hallitus luulee sen pelastavan maan nälkäkuolemasta ja kahdeksantuntisen työpäivän seurauksista. Isäukko pyysi saada nöyrimmästi tiedustella, paljonko hänestä maksetaan kilolta ja oliko selkälihalla eri taksa. Sitten näytti hän Heikkiä ja sanoi arvelevansa Heikin maistuvan yhtä hyvältä kuin juottovasikan. Silloin ajettiin isä ulos, ja kotiin tultuaan sanoi hän virastojen muuttuvan yhä virkavaltaisemmiksi ja uuden myrskyn olevan siitä syystä välttämättömänä seurauksena.
— Onhan sitä ukko Kenosella ollut viime aikoina silloin tällöin syytäkin tyytymättömyyteen, jatkoi Kalle, kun talonmies taas alkoi sahata puita, mutta kyllä hän osaakin olla tyytymätön, kun sille päälle sattuu. Hän on oikein mestari alallaan ja ansaitsisi kunniakirjan. Hän väittää silloin tämän maailman olevan niin nurinkurisen ja päin hiiteen, että hän katsoo suorastaan kansalaisvelvollisuudekseen olla huonolla tuulella aamusta iltaan. Äiti silloin välistä tuskastuu ja käskee hänen mennä lääkäriin tutkituttamaan vatsaansa. Isä lähteekin joskus, mutta tietysti vain sitä varten, että saisi syytä suuttua lääkäreihin. Lääkäri tutkii isäukkoa mitään pahaa aavistamatta ja ilmoittaa hänen ruoansulatuksensa olevan epäkunnossa sekä suurimpana syynä hänen synkkämielisyyteensä. Sitten kirjoittaa hän reseptin ja ottaa isältä viisi markkaa. Vaikka isä aivan hyvin tietää vatsansa olevan vähän rempallaan, repii hän kuitenkin ulostultuaan reseptin kappaleiksi ja kertoo jokaiselle etteivät lääkärit ymmärrä yhtään mitään.
Lääkärien ei kuitenkaan kannata vaipua epätoivoon sen johdosta, jos sattuisivatkin kuulemaan isän arvosteluja heistä, koska isä sillä tuulella ollessaan menettelee samalla tavoin kaikkia muitakin kohtaan.
Jos hän ajaa ajurilla, niin suuttuu hän sekä ajuriin että tämän hevoseen ja ajopeleihin. Raitiovaunujen konduktöörit hermostuttavat häntä ja autonajajat olisivat hänen mielestään teljettävät kuritushuoneeseen. Jos hän käy kirkossa, mikä tosin ei usein tapahdu, niin haukkuu hän kotiin tultuaan papin ja lukkarin, kirkon vahtimestarit, kirkonkellojen äänen, urut ja lopuksi sen arkkitehdin, joka on kirkon piirustanut. Sanomalehdissä ei ole uutisia hänen mielestään, ja jos sattuu olemaan, niin ovat ne ensiksikin kömpelösti laadittuja ja toiseksi aivan harhaanjohtavia. Meidän talon isännöitsijää hän pitää maailman suurimpana kitupiikkinä ja nylkyrinä, ja muut talossa asuvat vuokralaiset paitsi hän itse ovat hänen mielestään valikoitu kokoelma tämän kaupungin suurimpia heittiöitä.
— Mutta isäsihän on viime päivinä ollut niin hyväntuulisen näköinen, huomautti talonmies.