Illalla meni hän nukkumaan, puhumatta sanaakaan rva Kenoselle ja vastaamatta edes hänen kysymyksiinsä. Yöllä näki hän unta, että hän oli kuollut ja vastoin luuloaan joutunut helvettiin, ja piru oli pistänyt hänet seisomaan tynnyriin, joka oli täynnä herkullista luumukeittoa, ulottuen hra Kenosen kaulaan asti. Hra Kenonen ei ole koskaan välittänyt erikoisemmin luumukeitosta, mutta tällä kertaa oli se hänestä maailman parasta herkkua, ja katseltuaan hetken aikaa pirua, joka istui huoneen toisella puolen permannolla sääret ristissä allaan ja tähystellen hra Kenosta tutkivin katsein, päätti hän kumartua ja ryypätä suunsa täyteen luumukeittoa. Hän kumartui siis, mutta samassa aleni luumukeitto astiassa sen verran, etteivät hänen huulensa ulottuneetkaan siihen.
Hra Kenonen kohotti pettyneenä päätään ja näki pirun hymyilevän. Se harmitti hra Kenosta enemmän kuin saattaa sanoin kuvata, ja hän päätti yllättää pirun viekkaudella. Hän avasi suunsa ja pudottautui äkkiä istumaan tynnyrissään. Mutta yhtä nopeasti kuin hän putosi istualleen, aleni myöskin luumukeitto. Yhden muhevan luumun tunsi hän kyllä huuliaan hipaisevan, mutta suuhunsa ei hän sitäkään saanut.
Hra Kenonen nousi seisomaan, ja samassa kohosi luumukeittokin taas hänen kaulaansa saakka. Nälkä hiukoi hra Kenosen sisälmyksiä ja piru nauroi vedet silmissä.
Silloin suuttui hra Kenonen, heristi nyrkkiään pirulle tynnyrin laidan yli ja alkoi haukkua pimeyden päämiestä, ja mitä enemmän hän haukkui, sitä enemmän piru nauroi. Lopuksi alkoi paholainen iloissaan heitellä varsin merkillisiä kuperkeikkoja sekä eteenpäin että taaksepäin ja potkaisi vihdoin hra Kenosen tynnyreineen kumoon, jolloin hra Kenonen heräsi ja hämmästytti rva Kenosta sillä, että ryhtyi valveilla ollen jatkamaan sitä pirun haukkumista, joka häneltä oli herätessään jäänyt kesken. Hra Kenonen sanoi, että piru on suuri lurjus ja roisto ja että hän, tehdäkseen sille kiusaa, menee ensi sunnuntaina uhallakin kirkkoon.
Sinä päivänä tunsi hra Kenonen itsensä sairaaksi ja alakuloiseksi. Jollei luonnonparantaja olisi esitelmässään erityisesti huomauttanut tästä ilmiöstä, niin olisi hra Kenonen ollut varmasti vakuutettu siitä, että nälkäkuolema lähestyi häntä.
Hra Kenosella ei ollut paljon ruokahalua sinä päivänä, ja siitä oli hän iloinen. Joka tapauksessa lyhensi hän paastonaikansa kuukaudesta kahteen viikkoon, arvellen senkin olevan loistavan tuloksen näin ensi kerralla.
Neljäntenä ja viidentenä päivänä ei hra Kenonen puhunut sanaakaan kenenkään kanssa eikä myöskään tehnyt työtä, vaan makasi sohvallaan seinään päin kääntyneenä. Hänestä tuntui kuin olisi hänen ruumiinsa haihtunut vähitellen ilmaan, jättäen jäljelle sielun ja sen verhoksi viluntunteen. Hra Kenosta paleli, vaikka huonetta hänen käskystään kovasti lämmitettiin.
Kuudentena päivänä lähti hra Kenonen saunaan. Hän ilmoitti saunottajalle olevansa hra Kenonen, ja kun saunottaja vakuutti kyllä tuntevansa hänet, niin ihmetteli hra Kenonen sitä, sanoen olevansa vain varjo entisestään. Hän sanoi olevansa nyt kevyt kuin höyhen, ja kun hänet punnittiin, niin havaittiin hänen painavan 101 kiloa ilman tohveleita ja kylpylakanaa, joten hän oli laihtunut kolme kiloa. Hra Kenonen otaksui, että vaaka oli epäkunnossa, sillä hän oli varma siitä, että hän oli laihtunut ainakin viisitoista kiloa.
Kylvystä päästyään oli hra Kenonen niin väsynyt, ettei hän ollut voinut kuvitella sellaista väsymystä maailmassa olevankaan. Hitaasti, äärettömän hitaasti hän käveli, noin puolen kilometrin nopeudella tunnissa, ja Erottajalle tullessaan oli hän niin uupunut, että hänen täytyi pysähtyä nojaamaan Esplanaadin rauta-aitaa vastaan.
Siinä sattui hänen vieressään olemaan venäläisen hedelmänmyyjän kärryt, ja myyjä alkoi heti kaupitella hra Kenoselle tavaroitaan. Hän kuori ihanannäköisen omenan ja ojensi siitä viipaleen hra Kenoselle maistiaisiksi. Hra Kenonen tarttui siihen vaistomaisesti ja hotkaisi sen suuhunsa, ja sitten tempaisi hän koko omenan venäläisen kädestä ja hotkaisi senkin.