Silloin valtasi hra Kenosen petomainen syömisen raivo, ja ohikulkevat ihmiset katselivat kauhulla, miten hän silmiään pyöritellen tunki melkein kokonaisina suuhunsa niin suuria omenoita, että suupielet olivat revetä. Hän söi ja söi, ja kun hän oli syönyt noin puolen kappaa, alkoi venäläistä peloittaa, ja hän pyysi hra Kenosta lopettamaan. Hra Kenonen sysäsi häntä silloin rintaan, jolloin venäläinen alkoi huutaa poliisia. Poliisin tullessa ahtoi hra Kenonen toisella kädellä suuhunsa omenia ja viinirypäleitä, ja viittasi toisella kädellään poliisille pysymään erillään hänestä. Poliisi ryhtyi kuitenkin toimeenpanemaan kuulustelua, jota suuresti vaikeutti se, että hr Kenonen puhuessaan ja selittäessään koko ajan puhui suu täynnä ja nieleskeli omenien mukana sanojaan. Vihdoin sai poliisi kuitenkin jotenkuten asian selville ja poistui varoitettuaan hra Kenosta halkaisemasta itseään kadulle, koska se oli vastoin poliisijärjestystä.

Näin päättyi hra Kenosen paasto, ja seuraavana päivänä nähtiin hänen aamusta iltaan ajavan ravintolasta ravintolaan, koska hän ei koskaan kehdannut yhdessä paikassa syödä niin paljon kuin mieli teki. Kun hänet viikon kuluttua jälleen punnittiin saunassa, painoi hän 106 kiloa, jolloin hra Kenonen sanoi, että se on juuri hänen mittaisensa miehen normaalipaino, ja että laihdutuskuurit ovat samanlaista humbuugia kuin kaikki muutkin kuurit.

HRA KENONEN HYMYILEE

Tässä luvussa kerrotaan, minkä todella hyvän päätöksen hra Kenonen teki ja miten hän sen toteutti

Hra Kenonen luki kauniin kertomuksen perheestä, jossa aina vallitsi rauha ja rakkaus ja sopusointu, mikä johtui siitä, että perheen isä oli maailman hyväntahtoisin ja iloisin mies, jonka kasvoja aina, vieläpä hammaslääkärissäkin, valaisi sydämellinen, mieltälämmittävä hymy, niin että itse hammaslääkärikin, jonka tunteet kaikille inhimillisille kärsimyksille olivat aikoja sitten sammuneet, tuli liikutetuksi ja otti häneltä hampaan kivuttomasti ja määräsi sitten kaksinkertaisen maksun.

Hra Kenonen punastui kateudesta, lukiessaan tätä kertomusta, ja arveli, että konstikos sillä miehellä oli aina ollakaan iloinen, kun hänellä tietysti oli elätettävänään vallan toisenlainen perhe kuin hra Kenosella. Mutta kun sitten kertomuksen lopussa huomautettiin, että iloinen, tyytyväinen ja hymyilevä ihminen elää ainakin kaksikymmentä vuotta kauemmin kuin sellainen, joka aina on tyytymätön ympäristöönsä ja koko maailmaan, niin päätti hra Kenonen tulla sellaiseksi hyväksi ja hymyileväksi ihmiseksi kuin tuon kertomuksen sankarikin oli ollut.

Hra Kenonen päätti siis olla tästä hetkestä alkaen iloinen ja onnellinen ja meni heti peilin eteen harjoittelemaan sellaista hymyä, joka kaunistaisi hänen miehekkäitä kasvojaan sekä levittäisi valoa ja päivänpaistetta hänen ympäristöönsä. Ensimmäinen yritys epäonnistui, sillä sen tuloksena oli niin kavala irvistys, että hra Kenonen itsekin säikähti ja häpesi sitä ja arvasi, että moisen hymyn nähdessään nousee ratsupoliisinkin hevonen takajaloilleen ja yrittää nakata konstaapelin selästään. Mutta uutterilla harjoituksilla sai hra Kenonen korjatuksi hymyään koko joukon, niin että se vihdoin alkoi oikein miellyttää häntä, jonka jälkeen hän päätti säilyttää tämän hymyn huulillaan mikäli mahdollista nukkuessaankin, ettei se unohtuisi.

Sitten avasi hra Kenonen ruokasalin oven ja astui aamiaispöytään, jolloin pojat pelästyneinä vaikenivat, sillä he olivat juuri riitelemässä lautasistaan. Mutta nähtyään hra Kenosen hymyn pelästyivät he vielä enemmän, ja Juhana Vilhelm pudotti lautasensa pöydältä permannolle, jolle se hajosi noin sadaksi kappaleeksi. Kaikki jähmettyivät kauhusta, mikä vain eneni, kun hra Kenonen mitä ystävällisimmin hymyillen taputti Juhana Vilhelmiä päälaelle ja sanoi, ettei se tee mitään ja ettei vahinko tule kello kaulassa muille kuin sille, jota lehmä puskee.

Nyt alkoi rva Kenonenkin kiinnittää huomiota miehensä omituiseen käytökseen, mutta hra Kenonen hymyili lakkaamatta ja kertoi hauskoja kaskuja, joille väijytystä epäilevät pojat eivät kuitenkaan uskaltaneet nauraa, ja oli huomaavainen vaimolleen ja kysyi pojilta, olivatko he nukkuneet hyvin ja olivatko he nähneet kauniita unia. Rva Kenonen alkoi pelätä, että hra Kenonen oli juovuksissa, mutta alkoholin hajua ei tuntunut, vaikka rva Kenonen olisi kuinka nuuhkinut. Silloin ajatteli rva Kenonen, että se on vain jokin tilapäinen epänormaali ilmiö, joka kyllä menee ohi, kunhan velli tulee pöytään ja hra Kenonen huomaa sen pohjaanpalaneeksi. Mutta kun velli tuli pöytään ja rva Kenonen valitti sitä, että se oli sattunut palahtamaan vähän pohjaan, niin hymyili hra Kenonen oikein iloisesti ja sanoi, ettei pieni pohjaanpalaminen ollenkaan haittaa, vaan antaa päinvastoin keitolle hienon, mieltäkiinnittävän sivumaun. Nyt tuli rva Kenonen todella huolestuneeksi, ja kun ateria oli päättynyt ja Kenosen pojat, hymyilevään isäänsä epäluuloisina vilkuillen, olivat vetäytyneet omaan huoneeseensa, jossa he totesivat, että ukolla on vissiin pahat mielessä, katsoi rva Kenonen mieheensä vakavasti ja kysyi, mitä hänelle oli tapahtunut.

Hra Kenonen ei ollut ymmärtävinään vaimoaan, vaan naurahti reippaasti, pyöräytti häntä vyötäreistä ja suuteli häntä poskelle, kiiruhtaen sitten hypähtelevin tanssiaskelin eteiseen, pisti hatun hiukkasen kallelleen päähänsä ja lähti operettilaulun pätkää hyräillen toimiinsa, jättäen rva Kenosen pelosta ja hämmästyksestä läähättäen katsomaan jälkeensä.