Se tuli aikanaan, ja rva Kenonen nuorempine lapsineen löysi jonkun kolkan, missä voi päänsä lepoon kallistaa. Vanhempia poikia sensijaan ei nukuttanut, ja hra Kenonen joutui laivalla "toisen luokan salongissa" keskusteluun kymmenkunnan nuoren jätkän kanssa, jotka tupakat hampaissa ja lakit takaraivolla pelasivat korttia, säestäen tätä viatonta ajankulukkiaan mitä vimmatuimmilla ja hra Kenosen mielestä jokseenkin aiheettomilla sadatuksilla, niin että noin joka kolmas sana oli kirous, joka pani "salongin" ikkunat tärisemään. Sitten joku sanoi, että Juantehtaallakin on nyt lakko, jonka johdosta kortinpelaajat kohdistivat porvareihin sellaisen kiroustulvan, että jos sanalla meidän päivinämme olisi entinen muinaissuomalainen mahtinsa, niin olisivat siihen tulvaan hukkuneet kaikki porvarit koko sen ympyränkehän sisäpuolella, jonka voi ajatella piirretyksi Pisan vuori keskipisteenä ja kolmen kilometriä pituinen puhelinlanka säteenä.
Hra Kenonen alkoi vähän punoittaa ja sanoi kiroilijoille, etteivät porvarit suinkaan olleet sellaisia roistoja, kuin he näkyivät luulevan, ja ettei hän ole huomannut enkelinsiipiä sosialistienkaan selkäpuolella. Hra Kenonen löi nyrkkinsä pöytään ja lausui vakaumuksenaan, etteivät sosialistit suinkaan elätä porvareita, vaan porvarit päinvastoin elättävät sosialistit, ja että porvarit ovat aikojen alusta hankkineet sosialisteille työtä ja ruokaa, ja että ilman porvareita ei olisi tehtaita eikä laivoja eikä rautateitä eikä yleensä mitään muutakaan kuin metsien kohduissa piileskeleviä, eläinten nahkoihin puettuja villejä. Ja hra Kenonen kohosi yhä korkeampaan lentoon ja väitti, että jollei olisi porvareita, niin ei olisi sosialistejakaan eikä sosialismia eikä kirottuja silmäpuolia ja vääräsuisia piirisihteereitä, joten sosialistien pitäisi kiittää porvareita olemassaolostaan eikä haukkua heitä neljäkolmatta tuntia vuorokaudessa.
Nuoret miehet olivat suu auki kuunnelleet hra Kenosen esitystä, jonka päätyttyä he ratkesivat semmoiseen kiroustoimintaan, että hra Kenosesta tuntui kuin olisi laivan täyttänyt tulikiven katku. Huomattuaan, ettei hän voi vakaumuksen tietä järkyttää näiden kiihkomielisten nuorten miesten maailmankatsomusta, poistui hra Kenonen laivan keulapuolelle, koettaen parhaansa mukaan pysyä jaloillaan, sillä laiva oli rakenteeltaan kiikkerää laatua ja kallistui uhkaavasti joka käänteessä. Ja kun ei väylällä muuta ollutkaan kuin käänteitä, niin seurasi siitä, että tämä neitseellisen Vuotjärven kyntäjä kulki kallellaan koko ajan.
Hra Kenonen lausui eräälle keulassa olevalla köysikasalla kalakukkoa syövälle miehelle, että on ikävää ja vaarallista matkustaa sellaisessa laivassa, joka kallistuu oikealta vasemmalle, jos perämies siirtää mällin oikeasta poskestaan vasempaan. Mies myönsi tämän huomautuksen paikkansapitäväksi ja kertoi sitten:
— Minä matkustin eräänä kesänä Oulunjärvellä pienessä laivassa, johon muutamasta laiturista tuli kolme neitiä. Neidit asettuivat istumaan laivan toiselle puolen, ja laiva oli sitten koko ajan sille puolen kallellaan. Vihdoin tuli eräs laivamiehistä kysymään, eivätkö neidit voisi siirtyä toiselle puolen laivaa, kun ei laivan miehistö muuten voi saada päivällistä. Neidit noudattivat pyyntöä ja kysyivät sitten, miten he olivat voineet olla esteeksi laivaväen päivällispuuhille. Mies selitti silloin, että laiva oli niin pahasti kallellaan, etteivät lahnat pysyneet keittiössä paistinpannussa.
Varhaisena aamuhetkenä saapuivat Kenoset takaisin Juantehtaan rantaan. Pieni, terhakka veturipässi se siellä jo puuhaili aamuvirkkuna täydessä touhussa vaunujen vaihtamishommissa kiskoilta toisille. Junailijan annettua merkin vihelsi se tuolla tutulla, hieman käheällä äänellään ja puhaltautui eteenpäin kuin ampiainen, tehden kiskojen vaihteessa kipakan hyppäyksen ilmaan, niin että veturinkuljettajan leuat loksahtivat. Ja aina kun Kenosen pojat, jotka rähisten ja toisiaan tuuppien seurasivat veturin edesottamisia, näkivät tuollaisen hypyn, hihkaisivat he ilosta ja hypähtivät vielä korkeammalle kuin veturi.
Puolen tunnin kuluttua kököttivät Kenoset Juantehtaan junassa matkalla Karjalankoskelle, torkkuen ja pidellen vaistomaisesti penkeistä kiinni, etteivät radan käänteissä heilahtaisi ulos junasta. Hra Kenosenkin rautaisen ruumiinrakennuksen oli väsymys saanut valtoihinsa, ja puolinukuksissa huokaili hän itsekseen:
— Kunhan ei vain se riivattu piipunpolttaja olisi taas laivassa…
Se oli hra Kenosen ainoa toivomus tällä hetkellä.
Mutta sekään ei toteutunut.