— Viisi miljoonaa! sanoi runoilija syvästi kumisten.
Voihkaisten vaipui neito nuoren runoilijan syliin.
— Vie minut minne tahdot! kuiskasi hän raueten.
Kaiho Kantelo nousi ylpeänä pystyyn.
— Nyt ei mikään mahti maailmassa voi minua kukistaa! huudahti hän taivaalle.
Mutta se yksinäinen tähti iski hänelle silmää.
Äkkiä runoilijaa puistatti.
Kolea viima kohahti Kaivopuiston pensastoissa.
— Entäs isäsi? kysyi hän äkkiä säpsähtäen.
— Ukko on aina päissään, ei siitä ole väliä, sanoi neito, pusertaen huulensa yhteen kapeaksi viivaksi. — Paetkaamme!