Välistä Iivana kuitenkin pysähtyi tuijottamaan eteensä. Ellei nyt juuri kauemmaksi niin ainakin huopatallukoittensa risaisiin kärkiin. Tuijotti, tuijotti, ja siveli miettiväisen näköisenä pitkää partaansa.
Isäntä katsoi akkunasta ja sanoi:
— Iivana tuijottaa eteensä! Iivana sivelee pitkää partaansa! Iivana on miettiväisen näköinen!
Isäntä juoksi ulos, Iivanan eteen, joka heti otti lakin päästään ja kumarsi maahan asti.
— Mitä töllötät, moukka? huusi isäntä.
— Tallukoitani katson, teidän armonne, sanoi Iivana. — Rikki ovat, varpaat näkyvät…
Ja Iivana kumarsi maahan asti.
— Mitä katsomista niissä on? Etkö ole ennen varpaitasi nähnyt, pöllö!
Ja miksi sivelet partaasi? kysyi isäntä ankarasti.
— Takkuja vain selvittelen luvallanne, armollinen herra. Ei ole kampaa, teidän jalosukuisuutenne.
Ja Iivana kumarsi maahan asti.