— Vai vielä sinulle, musikka, kampa pitäisi! Kukaties alat vielä jonakin päivänä harjaakin toivoa! Sinä olet miettiväisen näköinen… ethän vain ajattele, turakki?!
Iivana hätäytyi:
— En ajattele, teidän korkeutenne! Olkaa armollinen! En ollenkaan ajattele. Mitäpä ajattelisin… se on paha asia, se ajattelemisen asia, talonpoikaiselle säädylle. Herralla on aivot, herra ajattelee, ei minun ole tarvis ajatella.
Ja Iivana kumarsi maahan asti.
Isäntä leppyi.
— Hyvä on, uskon sinua. Tuoss' on kaksikymmentä kopeekkaa. Mene kapakkaan. Mutta muista, että jos ajattelet, niin…!
Iivana kumarsi maahan asti, suuteli isännän kauhtanan lievettä ja läksi kapakkaan.
Isäntä palasi sisään ja huokasi:
— Hohhoi, paljon on huolta ja murhetta tuosta Iivanasta.
Sitten menetti Iivana vanhan isäntänsä.