— Ovatkohan ne unohtaneet koko leivän? aprikoi kommunistin emäntä, ja muistutti tavatessaan palvelustytölle, että tämä toisi sen lainaleivän.
— Kyllä, kyllä, minä sanon emännälle, vakuutti tyttö. Mutta mitenkä lie ollutkaan, ei sitä leipää vain kuulunut.
Maailmansota riehui yhä kasvavalla raivolla, verta lainehtivat länsi- ja itärintaman taistelutantereet, sitten tuli Venäjän vallankumous… yhä se leipä oli maksamatta.
— Ei tuo, ei tuo vain porvari leipävelkaansa, ajatteli kommunisti, katsellen akkunastaan naapuritaloon päin.
Tuli sitten punakapinakin, vaikka nämä naapurit antoivat toistensa olla aloillaan.
Ei maksanut porvari leipävelkaansa.
Ja kapinakin kapinoitiin loppuun ja tulivat taas rauhan vuodet, ja elintarvepulat ja jonotukset ja leipäkortit siirtyivät yhä kaukaisempien muistojen joukkoon, mutta leipä se vain oli velkana.
Kunnes vihdoinkin, niin pitkän ajan perästä, kommunisti otti kynän käteensä ja mustepullon sekä puoli arkkia viivoitettua kirjepaperia eteensä ja laati naapurilleen seuraavan kirjelmän:
»Arv. Maanviljelijä V.Ö.!
Heinäkuun 10 päivänä 1915 otti Teidän palvelustyttönne meiltä lainaksi yhden ruisleivän (ehkä noin lähes 1/2 kg painoisen) sillä vakuutuksella että talostanne tuodaan se mitä pikimmin takaisin. Pitkäaikaisesta odotuksesta sekä useista huomautuksista huolimatta ei ole vieläkään tullut suoritettua tuota kysymyksen alaista leipää. Olen ajatellut merkitä sen jo epävarmojen saatavieni joukkoon. Olen ajatellut, että onko se juriittisesti oikein että isäntä velvoitettaisiin vastaamaan palvelustyttönsä tekemistä veloista. Tästä olen kumminkin tullut siihen johtopäätökseen, että koska kysymyksessä olevassa tapauksessa tuo kysymyksessä oleva leipä tuli todistettavasti syötettyä talon omistajalle kuuluvalle elukalle, niin on myöskin talon omistaja velvollinen takaisin toimittamaan kysymyksessä olevan lainan.