Arvoisat puoluetoverit katselivat toisiinsa epätietoisina korvantaustojaan kyhnien ja myönsivät, että pitäisihän se kyyti kyllä… mutta kun ne tiet nyt ovat niin mahdottomat, ettei niitä pääse reellä eikä rattailla eikä — autoilla. Jos miten kuten passaisi kuitenkin kävellä…?
— Ei, sanoi aateveli jyrkästi. Puolta kolmatta peninkulmaa hän kun ei rupea kävelemään, ei sitä vastenkaan. Ei yleensäkään, eikä tuommoisessa siivossa missään tapauksessa.
Se oli paha paikka, ja eräs lähetystön jäsenistä tiedusteli, eikö vullmahti ottaisi ratsastaakseen Joutsaan? Kyllä he hevosen hommaisivat.
Naapuripitäjän toveri ei kai ollut havainnut itsessään mitään ratsumestarimaisia taipumuksia, sillä hän suhtautui ratsastusesitykseenkin lievimmin sanoen viileästi. Mutta hyväksi onneksi johtivat neuvottelut kuitenkin lopulta onnelliseen ratkaisuun.
Ja kuluvan toukokuun 2 p:nä nähtiin Joutsan ja naapuripitäjän välisellä keväisen hatarahkolla järven jäällä mieltäkiinnittävä näky.
Naapuripitäjän sosialistinen luottamusmies ja toimihenkilö istui piippua poltellen selkä suorana ja asiakirjanippu sylissään potkukelkassa, Napoleonin kaltaisena, kun tämä samosi kohti Moskovaa, laskeakseen valtansa alle koko itäisen maan.
Tosin ei naapuripitäjän toverilla ollut muassaan sellaista karaistua ja pelättävää armeijaa kuin kuuluisalla Korsikan pienellä korpraalilla, mutta joka tapauksessa oli hänellä olosuhteisiin nähden säädyllinen saattue: sillä samalla kuin yksi hänen päämiehistään ja puoluetovereistaan veti potkuria jukkonuorasta ja toinen aateveljistä hiki hatussa lykkäsi kelkkaa takaapäin, asteli 5-6 hänen muuta päämiestään vartiostona kelkan kummallakin puolella siltä varalta että jää pettäisi.
Ja niin eteni kulkue arvokkaasti ja juhlallisesti kohti Joutsan kirkonkylää.
(1927)