Loppui sitten sota ja metsästäjä palasi kotiinsa ja hänen asuntonsa piiri oli entisille punikeille kirouksen ja kauhun paikka, jota he eivät tahtoneet lähestyäkään.
Ja niin vuodet vierähtivät ja kuukaudet kierähtelivät ja tultiin kevääseen 1920, ja ankara metsästäjämme pani laukun selkäänsä ja tulikeihään olalleen ja muutti entisestä asunnostaan toiselle puolen pitäjää.
Nyt uskalsivat toismielisetkin saapua kurkistelemaan metsästäjän asunnon ja pihamaan nurkkia, että kummoiselta sen oikean lahtarin ja lihamiehen kylmille jätetty pesä näyttää, ja niinpä eräs tilaisuutta läsnäolollaan kunnioittava kokopunainen suutari ja entinen punakaartilainen löysi suden selkärangan.
— Mitäs tämä on?
— Tämähän on i-ihmisen luuranko?
— Tässä on varmasti aatetoverin maallista tomua.
— … tanan lahtari!
— Tämä on saatettava koko kylän toverien tietoon.
Ja pian kokoutuikin sudenluiden ääreen akkaa jos tyttöäkin.
Vesissäsilmin katseltiin aatetoverin viimeisiä murheellisia jäännöksiä.