Yksi ehdotti, että veisataan sille.
No, veisattiin:
»Saammekohan tulla yhteen…»
Yksi tytöistä väänsi katajista ja puolanvarsista yksinkertaisen seppeleen, jonka laski luiden päälle. Nauhat oli ajateltu myöhemmin hankittaviksi, ja niihin kirjoitus:
»Viimeinen tervehdys oikeuksiensa puolesta kaatuneelle toverille. Kosto elää».
Tästä kaikesta syntyi melkoinen hälinä sekä Kauvatsalla että lähitienoilla, ja julmat huhut kiertelivät kyliä, ja poliisi ryhtyi asianvaatimiin toimenpiteisiin, saapuen tarkastamaan ruumista tai ainakin luita, ja katseli jonkun aikaa miettiväisenä selkärankaa ja lausui sitten mielipiteenään, että tämä vainaja kuuluu kehityshistorian aikaisempaan kauteen, jolloin ihmisellä on ollut pidempi häntä kuin nykyjään, eikä siis voi olla lahtarin tappama.
Ja mihin on pää joutunut?
Häntä on, mutta päätä ei näy missään.
Ja se viranomainen meni pois ja kuulosti mutisevan, että on siinä kanssa yks suutari, kun ei sutta tunne.
Vaikka vanhat ennen sanoivat sudesta ja suutarista, että: