Mutta Lammillakin oltiin vielä elossa. Sieltä soudettiin paikalle, mutta ei noustu sillalle, vaan pysähdyttiin sen viereen. Järveen iskettiin seiväs laivasillan viereen. Seipääseen kiinnitettiin suurella munalukolla valkoinen lauta, johon oli maalattu mustilla kirjaimilla: »Lammi».
Oikeuden päätöksessä oli näet puhuttu vain laiturista, mutta järvestä ei oltu mitään mainittu.
Sitten tuli laiva. Ja kun laiva oli taas lähtenyt laiturista, avattiin munalukko ja vietiin nimikilpi kotiin.
Seuraavana aamuna vähää ennen laivan tuloa lukittiin »Lammi» järvessä olevaan seipääseen. Laivan lähdettyä irroitettiin nimilauta taas ja vietiin kotiin.
Näin tapahtui kauan aikaa. Kunnes tämä jokapäiväinen homma ja
»Lammi»-laudan edestakaisin soutaminen alkoi raukaista soutajia.
Silloin meni eräs perheen jäsenistä Kaikkarin kauppaan. Hän osti 5
markalla viistuumaisia ja naulasi niillä »Lammin» järviseipääseen.
— Siellä on taas se »Lammi», sanoivat toiset osakkaat keskenään. He olivat närkästyneen näköisiä. Sitten he järjestivät säännöllisen päivystyksen, kenen on kulloinkin vuorostaan tuhottava nimikilpi järvessä olevasta seipäästä.
Sitten souti se, jolla oli ensimmäinen vuoro, seipään luo, repi laudan irti ja tuhosi sen.
Seuraavana aamuna oli seipään nenässä uusi lauta, mutta siinä sama vanha »Lammi».
Toisella päivystysvuorolla oleva toltaalainen souti ja hävitti sen.
Seuraavana päivänä… niin, lukija ehkä voi jo itsekin sanoa, mitä seuraavana päivänä tapahtui. Ja sitä seuraavina.