Tämän taistelun jälkeen ei Gröönruus joutanut paljoakaan lypsämään eikä Jukka Puikkonen välittämään voin hinnasta. Nyt oli kysymys kaaleista, joiden lukumäärä vähitellen oli alentunut 18:aan.
Eräs vastaantuleva mies oli silloin, kun Jukka Puikkonen laahasi Gröönruusia maantietä pitkin mökilleen, väittänyt Gröönruusin naamassa olevan jotain pirullista. Jukka Puikkonen oli silloin loukkautunut Gröönruusin puolesta, mutta nyt oli hän valmis myöntämään väitteen oikeaksi.
Gröönruusin seura vaikutti turmelevasti yksinkertaiseen ja typerään Heikkiseenkin. Sekin alkoi osoittaa itsenäisen harkinnan ja keinottelun oireita. Jukka Puikkonen päätti eroittaa heidät, ja Gröönruus karkoitettiin hakaan. Sen ympärillä oli korkea aita, niin että Jukka Puikkonen tunsi itsensä kerrankin rauhalliseksi.
Kun Jukka Puikkonen seuraavana aamuna puoli kuuden aikaan avasi tupansa oven, näki hän Gröönruusin lähtevän ähkyen juoksemaan kaalimaalta kujaa pitkin hakaan päin.
Jukka Puikkonen juoksi perässä, mutta ei ehtinyt näkemään, millä keinoin Gröönruus pääsi takaisin hakaan. Aita oli korkea ja veräjä koskematon, ja vaikka Gröönruus olikin erinomainen hyppääjä, niin ei sillä sentään siipiä ollut. Mutta niin hävisi vain aidan toiselle puolelle melkein Jukka Puikkosen silmäin edestä kuin henkiolento.
Jukka Puikkonen tarkasteli aitaa ja häntä alkoi melkein pelottaa. Hän alkoi uskoa, että Gröönruusissa oli jotain yliluonnollista.
Kaalimaassa vallitsi hävityksen kauhistus. Jukka Puikkosen ensimäinen ajatus oli hakea pyssy ja lähteä metsästämään Gröönroosia, mutta hän ajatteli sitten voikilon hintaa ja hillitsi mielensä. Puikkoska ei puhunut mitään, mutta ne äänettömät silmäykset, jotka hän silloin tällöin loi Jukka Puikkoseen, täyttivät viime mainitun sydämen apeudella.
Kaalimaassa oli enää vain viisi eheätä ja koskematonta kerää.
Illalla oli Jukka Puikkonen makuulla, kun hän kuuli vielä jalkeilla olevan Puikkoskan kylmästi ja välinpitämättömästi mainitsevan jotain Gröönruusista. Samassa silmänräpäyksessä oli Jukka Puikkonenkin jalkeilla ja juoksi alusvaatteissaan ulos ovesta. Gröönruus läksi myöskin juoksemaan kaalimaasta ja katosi yhtä salaperäisellä tavalla kuin edelliselläkin kerralla. Kaalimaassa oli vielä kolme kerää. Jukka Puikkonen, jolle tuli vilu, siunasi itsensä ja meni nukkumaan. Mutta hän nousi aamulla päivän sarastaessa, avasi hiljaa oven ja hiipi navettaa kohti. Navetan takana lopetteli Gröönruus juuri viimeistä kaalinkerää, kun Jukka Puikkonen, joka aamulla oli rohkeampi kuin iltapimeässä, kiroten hyökkäsi esiin kirveenvarsi pystyssä. Sitten juostiin haka-aitaa kohti. Gröönruus juoksi suoraan erään suuren, aidan vieressä kasvavan pajupensaan taakse, laskeutui polvilleen ja hävisi samassa aidan toiselle puolen.
Jukka Puikkonen näki asiaa tutkittuaan Gröönruusin purkaneen siltä kohdalta lahoon aitaan pensaan kohdalle matalan aukon, josta se parahiksi mahtui ryömimään polvillaan läpi.