Iltapäivällä katsahti Jukka Puikkonen sattumalta akkunasta kesantopellolle päin eikä nähnyt muuta kuin Heikkisen. Gröönruus oli kadonnut, ja Heikkinen seisoi pellon nurkassa, siinä kohden missä aita oli matalin, ja katseli navetan taakse päin.
Jukka Puikkonen aavisti jotain ja sanoi jotain joka ei sovellu painettavaksi, ja löysi tuvan nurkasta kepin ja juoksi navetan taakse.
Gröönruus vilkaisi sivulleen, ja nähdessään Jukka Puikkosen olevan enää kolmen sylen päässä läksi tiehensä. Mutta yhden kaalinkerän ehti hän nytkin siepata evääkseen ja loikkasi se suussa keveästi kuin kauris aidan matalimmasta kohdasta yli.
Jukka luki kaalinsa ja summa oli 45.
Sitten ryhtyi hän koroittamaan aitaa.
Tupaan tultuaan kysyi hän Puikkoskalta Gröönruusin lypsyä. Puikkoska vastasi Gröönruusin lypsävän vähemmän kuin Heikkisen. Jukka Puikkonen alkoi täyttää piippuaan eikä puhunut sen enempää siitä asiasta.
Illalla sanoi hän, että lehmät on pantava yöksi navettaan. Se on parempi niin. Ja navettaan ne pantiin.
Aamulla oli Jukka Puikkosella jäljellä 33 kaalinkerää. Miten Gröönruus oli saanut navetan oven auki, sitä ei Jukka Puikkonen osaa vieläkään tyydyttävästi selittää.
Jukka Puikkonen vannoi pelastavansa jäljellä olevat kaalinkerät, ja Puikkoska, joka oli rakastanut kaalinkeriä kuin omia lapsiaan ja noukkinut niistä joka päivä matoja ja kastellut ne joka ilta rannasta asti kantamallaan vedellä, itki.
Jukka Puikkonen oli sitkeä. Mutta niin oli Gröönruuskin. Jukka Puikkonen vaaniskeli Gröönruusia päivät pitkät, ja Gröönruus valmisteli hiljaisuudessa uusia suunnitelmia, kun entiset olivat kuluneet käyttökelvottomiksi. Usein pilkisti Gröönruus varovaisesti navetan toisen nurkan takaa juuri kun Jukka Puikkonen seiväs kädessä pilkisti toisen nurkan takaa. Sellaisissa tapauksissa peräytyi Gröönruus hyvässä järjestyksessä mutta nopeasti, ja katosi pihasta milloin mistäkin merkillisestä paikasta.