Seuraavana iltana istuivat tuomari Turkanen ja rouva Turkanen vieraisilla lehtori Lindblomin puolella ja joivat teetä, ja lehtorska Lindblom oli asettanut teepöydän herrasväki Wiriän makuukamarin seinän viereen. Ilta kului myöhäiseen, ja mitä myöhäisempi tuli, sitä tarkemmin kuunneltiin teepöydän ääressä.
Ja kun kello löi puoli kaksitoista, kuultiin herra Wiriän huutavan raa'alla, karkealla äänellään:
— Kirous! Joko se taas alkaa!
Rouva Wiriä vaikeroi hiljaa.
Teepöydän ääressä ei hengitetty kuin toisella keuhkolla, ja silläkin hyvin säästäväisesti.
Nyt kiljaisi herra Wiriä:
— Ole hiljaa paikoillasi; Älä liikahdakaan! Minä lyön. Ssssaaa…
Kuului selvästi isku. Lehtorska Lindblom kalpeni ja herrat purivat hammasta.
— Rakas, älä lyö niin kovasti! vaikeroi rouva Wiriä.
Herra Wiriä mutisi jotain, mistä ei saanut selvää, vaikka lehtori ja tuomari kuuntelivat korvat seinää — ohutta lautaseinää — vasten painettuina.