Arvatkaapa, juoksimmeko me silloin!
Kotiin tultuani oli minulla ylpeydensekainen ilo lyödä koko kotiväkeni hämmästyksellä, kertomalla, kenen olin nähnyt.
Ja silloin sain ensimäisen kerran kuulla puhuttavan nokikolarista eli nuohoojasta.
No niin, olin vain yksinkertainen maalaispoika, eikä siis ollut ihme, että olin luullut viattomasta nuohoojasällistä niin pahaa.
Mutta että pääkaupungin lapsetkin pelkäävät, vihaavat ja vainoovat nuohoojia, se on jo vähän ihmeellisempää.
Toimituksessa kävi joku päivä sitten eräs nuohoojamestari kertomassa, että muutamaan täkäläiseen pikkulastenkouluun on tuotu täydessä virkapuvussa oleva nuohooja ja esitetty hänet siellä lapsille sekä pidetty heille valaiseva esitelmä nuohoojasta, hänen työstään ja merkityksestään yhteiskunnallemme. Kertoja oli hyvin tyytyväinen siihen, että lapsille annetaan näistä asioista tietoja, sillä monet lapset juoksevat nuohoojan nähdessään pahasti parkuen tiehensä, rohkeammat ja huonommin kasvatetut taas ilmaisevat mielipiteensä hänestä haukkumalla ja solvaamalla häntä minkä jaksavat.
Kaikkea sitä kuuleekin!
Helsinkiläiset lapset!
Nuohoojallakin on sydän mustan takkinsa alla. Nuohoojallakin on tunteet. Ehkä on hän hyvinkin lapsirakas. Ehkä vierähtää kyynel hänen mustalle poskelleen; nähdessään, miten lapset häntä pelkäävät ja vihaavat.
Eikä nuohoojankaan kyynel ole kirjoitusmustetta.