Muistelen tapahtumia varhaisimmasta nuoruudestani ja muistan seuraavan:
Naapuritalon vanhin, minun ikäiseni poika, juoksi luokseni niin että paljaat sääret vilkkuivat, ja huusi jo kaukaa kauhistuttavan uutisen:
— Meijän kyökittä on taatana!
Olin kai niinä aikoina oppinut tuntemaan nimeltään pimeyden pääruhtinaan, sillä muistan, että tuo tieto teki minuun järkyttävän vaikutuksen. Siitä huolimatta olin heti valmis suostumaan leikkitoverini ehdotukseen ja lähtemään katsomaan tuota hirvittävää olentoa.
Piileskelimme karviaismarjapensaiden takana ja näimme mustan miehen tulevan keittiöstä. Mikään ei minuun ole myöhemmin tehnyt niin valtavaa vaikutusta kuin tuo näky.
Musta mies kiipesi talon katolle tikapuita myöten ja nousi savupiipun päähän seisomaan. Jos hän olisi sitten levittänyt siipensä ja lähtenyt lentoon, niin ei se olisi meitä lainkaan kummastuttanut.
Mutta hän ei lähtenyt lentoon, vaan puuhasi jotain jokaisen savupiipun päällä ja tuli sitten ihan tavallisten ihmisten tapaan alas tikapuita pitkin. Se meitä ihmetytti, sillä hänen sijassaan olisimme me tietysti lentäneet. Se olisi ollut nopeampaa ja hauskempaa.
Tultuaan katolta alas maahan, huomasi musta mies meidän valkeat päämme, jotka pilkistelivät pensaiden takaa, ja huusi:
— Pojat hoi, tulkaahan tänne!
Samassa veti hän suunsa suureen nauruun. Kamalasti loistivat valkoiset hampaat tuosta mustasta naamasta.