Röykkylässä ei niin tapahtunut. Lauluharrastukset ovat syvälle syöpyneet itä-suomalaisten veriin, ja kun kunnan johtomiehet kuulivat seuran uhkauksen, niin päättivät he hankkia nuorisoseuralle akustiikkaa vaikka sinisen kiven sisästä.
Silloin tapahtui, että eräs Röykkylän isäntämiehistä ilmoitti tehneensä tärkeän löydön: ensiluokkaista akustiikkaa rajattoman määrän.
Mitä? Missä?
Mainittu isäntä kertoi, että sitä on hänen vanhassa riihessään.
Se oli hyvin musta ja koko lailla ravistunut, noin sata vuotta vanha rakennus. Siinä ei ollut edes permantoa enää, sillä aikojen kuluessa oli sen savilattia murentunut ja syöty vähitellen leivän mukana.
Mutta siinä oli mainio akustiikka. Kerrassaan ihmeellinen.
Ukot läksivät hieman epäuskoisina tarkastamaan riihtä. Ei se juuri häävin näköinen ollut, mutta eihän siinä ollutkaan nyt näkö-kysymyksessä.
— He—he—he—heeei! hoilasi eräs ukoista.
— … eei! kajahtelivat riihen mustat seinät.
No olipas siinä akustiikkaa! Kuin hyvässä kirkossa!