Kotona häntä jo odotti hattukaupasta sinne lähetetty vanha knallinsa, joka kuluneine reunoineen tuntui ilmaisevan vilpittömän ilonsa jälleennäkemisen johdosta.
Pari kertaa ystävämme sitten soitti edellämainittuun kahvilaan, mutta turhaan. Hatunvarkaan omatunto ei ollut herännyt.
Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat. Vanha tottunut lääkäri Aika paransi vähitellen sen haavan, jonka uuden knallin menetys oli ystävämme mieleen iskenyt. Joskus vain ani harvoin johtui enää tapaus hänen mieleensä, mutta silloinkin se vielä jonkunverran kuohahti.
Viime sunnuntai-aamuna soitettiin ystävämme ovikelloa.
Isäntä ei ollut kotona, mutta taloudenhoitajatar kysyi soittajalta, äkäisen näköiseltä mieshenkilöltä, hänen asiaansa.
Vieras sanoi, että hän olisi vain halunnut saada takaisin uuden hyvän knallinsa, jonka ystävämme, puheillepyrkijän ilmoituksen mukaan, oli häneltä edellisenä iltana kapakassa vaihtanut.
Taloudenhoitajatar pani ankaran vastalauseensa ensiksikin sitä väitettä vastaan, että ”meidän herra” kävisi kapakassa ja toiseksi sitä vastaan, että meidän herra vaihtaisi hattuja. Sellaista ei meidän herralle tapahdu koskaan.
Tästä huolimatta pysyi vieras kiinteästi toivomuksessaan saada tavata ystäväämme, ja sai kehoituksen saapua seuraavana päivänä.
Eilen aamulla soi ovikello kiivaasti.
Ystävämme meni avaamaan ja seisoi silmänräpäystä myöhemmin aivan tuntemattoman miehen edessä, joka ojensi hänelle knalliaan ja jokseenkin epäkohteliain sanoin ilmaisi haluavansa saada takaisin uuden, hyvän hattunsa.