Vallitsi joltisenkin pitkä äänettömyys. Iivo seisoi entisellä paikallaan keskellä lattiaa, hattu valmiiksi päässä.
Vihdoin emäntä sanoi:
— Omahan se on asiansa… Annastiinan… kukas häntä voi pakottaa vasten mieltään… mutta minkä minä häntä tunnen niin kyllä hän ottaa kihlat… Iivolta.
Ja kun ei Iivo siihen vielä mitään virkkanut, jatkoi emäntä:
— Ei sitä Annastiina etsimälläkään parempaa miestä löytäisi.
Iivo näytti tuumiskelevan ja kysyi sitten:
— Saaneeko jäädä sillä puheella tuo kello sitten tänne huomiseen, vai vienenkö vielä pois?
— Saat sen jättää sillä puheella, lupasi emäntä. Mitäs sitä kahtakäteen kuljettelemaan, jos se kerran on tänne jääpä. Minä pistän sen piirongin ylälootaan, niin annan sen huomenna Annastiinalle, kun tulee kotiin… tai annat itse, jos tulet huomenna.
— Samahan se on, kuka sen antaa, sanoi Iivo.
Hän oli jo menossa, kun emäntä kysyi: