— Kun painaa sitä syrjässä olevaa napukkaa, niin se tulee auki, selitti Iivo.
— Hyvä isä… kello! huudahti emäntä. — Taitaa olla ihan kultakello…
— Kultakellona se kultaseppä sen minulle möi… murahti Iivo katsellen tuvan peräseinällä olevan seinäkellon mustunutta, savuttunutta taulua.
— Mutta mitäs… mitenkäs… eihän tämä… tapaili emäntä tuntien olevansa sekaisin päästään. — Että ihan kultakello… mitenkäs sitä… että Annastiina…
Iivo katsoa muljautti emäntään viisaan näköisenä. Sitten naulitsi hän taas katseensa seinäkellon tauluun, jonka lasilla varustetusta ala-aukosta näki, miten messinkinen heiluri lekkasi harvakantaan edestakaisin.
— Se on siinä suhteessa… sanoi Iivo. — Siinä suhteessa… että jos Annastiinan tekee mieli ottaa kultakello…
Emäntä alkoi nyt käsittää asian:
— Olisikos tämä… niinkuin että suoraan sanoen — kihloiksi…?
— Sitähän se taitaisi olla tarkoittavinaan… huolineeko sitten Annastiina näistä salolaisten kelloista? arveli Iivo.
Emäntä oli pannut rasian pöydälle jättäen kuitenkin kannen auki, ja mennyt penkille istumaan, kädet sylissä.