— Kukas sinun käski lähteä juoksemaan? Mikä paha omatunto sinulla on, kun alat metsään juosta, kun poliisi tiellä vastaan tulee?
— He he… enhän minä poliisia… mitäpäs minä siitä, hymähteli Heikki Piiparinen ja kuivaili hikeä kasvoiltaan takinhihaansa.
— No senkös täytinen sinua juoksutti?
Poliisi Kontkanen oli jo menettää lopunkin kärsivällisyydestään.
Heikki Piiparinen leperteli:
— Se kun näet joskus lapsettaa aikuista miestäkin… niinkuin nyt tätä minuakin… mikä lienee ollut mehtikana tuolla tien varressa kanervikossa, niin tämäkös nimittäin lähtee juoksemaan pakoon, ja toinen siipi rupsottaa niin vaivaisesti, että minä luulin sen vialliseksi. Arvelin, että jos lienee vaikka Kiimalaisen Iisakki sitä ampunut, ja se on siltä vaivaisena häipynyt metsään… minä läksin perästä juoksemaan… arvelin, että saahan tuon rääpyksen sulin käsin kiinni… vaan tässä aholla se yhden äkin kohosi siivilleen ja läksi lentää louhottamaan… pettihän perkule, hehe! Tottapa sillä oli ollut poikue siinä tienvieressä.
— Älä valehtele! Missäs se sinun laukkusi on? Heikki Piiparinen vähän kuin ihmeissään katsoi poliisiin, että mitä se puhuu.
— Mikä laukku?
— Se laukku, mikä sinulla oli selässäsi. Kyllä minä sen näin.
Heikki Piiparinen tapasi ihan vaistomaisesti selkäänsä. Ei siellä ollut laukkua.