— Kuule, älä juokse, turjake! huusi poliisi vihaisesti, mutta Heikki Piiparinen ei ollut kuulevinaankaan.
Poliisi oli kuitenkin parempi juoksija. Viiden minuutin kuluttua tavoitti hän Heikki Piiparisen pienellä aukeamalla, josta oli hakattu halkoja. Piiparinen istui kaikessa rauhassa muutamalla tasaisella kivellä ja tervehti Kontkasta:
— Ka, poliisi Kontkanenhan se on… minä jo tuolla metsässä arvelinkin, että juosseeko kuka perässä, kun oli kuin olisi risujen räiskettä kuulunut takaapäin.
— Etkös sinä kuullut, kun minä huusin? kysyi poliisi äkäisesti.
— En kuullut, kielsi Piiparinen vilpittömästi, mutta poliisi sanoi:
— Älä valehtele.
— Ei, en minä kuullut… tai kyllä minusta kuulosti jotain hoihkausta ilmassa, mutta se tuntui kuuluvan niinkuin tuolta Petronlahdesta päin.
— Älä siinä kärsääsi rässää… kyllä minä sinut tunnen! ärähti poliisi vihoissaan.
Mutta Heikki Piiparinen jatkoi yhtä lauhkeasti kuin ennenkin:
— Joo… onhan me tämän poliisi Kontkasen kanssa jo siksi kauan toisiamme haisteltu, että kyllä me tunnetaan toisemme… tuli niin kehnon lämmin tuossa juostessa, jotta tuo hikikin näet valuu kuin mustilaisen lapsesta kylvettäessä.