— Kyllä minun nyt pitää lähteä laputtamaan suden ravia.
— Pitänee tuota yrittää tulla… jos isä laskee, lupasi Iita.
— Kyllä se laskee isä, oli poliisi Tuomas Kontkanen varma asiasta.
* * * * *
Poliisi Kontkanen, joka ei ollut päässyt lähtemään talosta, ennenkuin oli syönyt uunipaistia ja niitä eilen paistettuja piiraita, käveli hyvällä tuulella Tutjunpohjaan vievää metsätietä pitkin. Ilma oli kuulakka ja raikas, niinkuin se oli enimmäkseen tänä syksynä ollut, rapakoitakaan ei täällä kuivalla, kumisevalla kangastiellä ollut, ja mehukas uunipaisti tuntui lämmittävästi soutelevan suonissa. Aamullinen pieni päänkivistyskin haihtui pian. Se vain vähän harmitti, kun oli pitänyt käydä siellä Hukansalon perukalla asti, Mutasessa. Olisihan hän voinut saman tiedon saada, vaikka olisi pysähtynyt Mustankankaan Ratilaiseenkin. Hiidestäkö se nimismies olisi tiennyt, missä asti hän on käynyt.
Petronlahden Kiimalaiseen kääntyvän jalkapolun lähellä poliisi Kontkanen huomasi jonkun miehen poikkeavan tieltä metsään. Ei hän olisi sitä sen enempää ajatellutkaan, mutta sitten tuntui mies laukkuineen selkäpuolelta tutulta.
— Heikki Piiparisen pirulainenhan se on! äsähti poliisi.
Kontkanen harmistui uudelleen Heikkiin, joka oli hänelle joutavat jalkajuonet tuottanut.
— Sattuipas pakana kohdalle!
Poliisi pyörsi tieltä metsään. Se oli tällä kohdalla harvaa petäjikköä, niin että hän näki hyvästi, miten Piiparinen puikki pakoon puiden välitse kumartuen pari kertaa ottamaan maasta lakkinsa, jonka oksat olivat pyyhkäisseet päästä.