— Älä tolita, kuule! huusi Kontkanen. — Luuletko sinä tästä pullikoimalla pääseväsi!
Torailtiin vielä aikansa. Mutta lopuksi oli Heikki Piiparisen kuitenkin lähdettävä kävelemään Tuomas Kontkasen kanssa samoja jälkiä kuin oli tultukin.
Pianhan se löytyi se laukkukin, kun ei Heikki Piiparisella ollut kiireessään ollut aikaa sitä sen paremmin kätkeä. Muutaman katajapehkon juurelle oli vain saanut sen survaistuksi. Mutta toinen kantoremeli näkyi, ja poliisi Kontkanen vetäisi siitä koko laukun esille.
Laukussa oli viinaa yhdeksän limonaatipullollista.
— Ähäh! ilkkui; poliisi. — Mitäs nyt sanot, Heikki Piiparinen!
— Ka, mitäs tässä… hävettää vain vähän… niinkuin Hartikaista hyvä ruoka, myönsi Piiparinen, joka taas oli muuttunut nöyräksi ja mukavaksi mieheksi.
— Ei siitä sitten muuta kuin lähdetään tarinoimaan vallesmannin kanssa, ilmoitti poliisi.
— Sopiihan se, vaikka vallesmanninkin luokse, myöntyi Heikki Piiparinen alttiisti.
Ja katsellen maassa vielä olevaa laukkuaan epäröi hän:
— Mutta kun tässä on kaksi herraa, niin kumpikos se kontin kantaa?