Sitten alkoi Heikki Piiparinen rakentaa kanssapuhetta:
— Kenenkähän se oli se halkopino siellä metsässä…? aprikoi hän kuin itsekseen.
Poliisi ei vastannut, vai lieneekö oikein tarkoin tajunnutkaan toisen sanoja, omissa ajatuksissaan kun oli.
Sentähden vastasikin Piiparinen itse:
— Kyllä kai se oli sen Petronlahden Kiimalaisen halkopino, kun oli niin siististi tehtykin… niin oli latjattu halot tasaisesti ja säntilleen kuin nuo tulitikut lootaansa.
Poliisi ei vieläkään puhunut mitään.
Käveltiin.
— Tuli tuon tupakankin nälkä, alkoi Piiparinen taas. — En ole polttanutkaan kuin kaksi rossia koko päivässä… vaan ei taida olla lupa…?
Poliisista se oli yhdentekevää:
— Kukas sinua on kieltänyt, murahti hän.