Poliisi Kontkanen oli kuullut sen Heikki Piiparisen suuren uutisen, ja suurihan se olikin. Oli hän sen lopuksi uskonutkin, kun toinen oli vannonut ja vakuuttanut ja kertonut asian perusteellisesti.
— Nyt kun osaat viisaasti ahvierata ja ornierata ja kiehität asian umpeen, ennenkuin sana leviää Tutjunpohjaan, niin jopa on kehno, ettet sinä tässä…
— Vaan jospa ne sen jo tietävät? tuskaili poliisi. Ja itsekseen hän juonitteli:
— Senkö hitto minut sotki siihen Mustankankaan Ratilaisen tyttöön… eto känttyrään!
— Mistä ne sen tietävät… kun se oli "Savo-Karjalassa" se kirjoitus, ja kun ei koko Tutjunpohjaan tule kuin muutama Turun Lehti ja Vipunen. Mutta saavathan ne sen kuulla kaupungissa ja kukaties kirkonkylälläkin käydessään, kun vielä joku päivä tulee. Ja eikös ne lähetä vallesmannillekin kirjettä sieltä lääninkansselista? Mutta nyt ei sitä vielä täällä saloperukoilla tiedä muut kuin sinä ja minä.
— Missähän se on Annastiina… olisiko kotonaan, vai jos lienee lähtenyt takaisin Hukansalolle sitä pässiä kiinniottamaan, oppaili poliisi.
— Olisit nyt ottanut sen pässin yksintein kiinni, kun kerran olit siellä Jyrki Mutasessa asti Hukansalolla, niin siinä olisi sinulla ollut semmoiset viemiset Annastiinalle, että olisit päässyt langanpäästä kiinni, sanoi Heikki Piiparinen.
— Voipihan sen ottaa vieläkin kiinni, arveli poliisi.
— Voipihan sen… ja kiinni se on otettava, vahvisti Heikki Piiparinen.
Ja katsoen asian lopullisesti päätetyksi ilmoitti hän toisenkin uutisensa: