— Kiitos! kuiskasi Annastiina. — Mutta sinulle tuli siitä nyt paljon vaivaa…
— Vaivaako… mitäs niistä. Juoksisin minä sinun lampaasikin kiinni, vaikka olisi koko katras karannut hiiteen!
Tämähän jo oli melkein kuin suora rakkaudentunnustus. Annastiina tunsi olevansa syvästi järkkynyt eikä osannut sanoa mitään.
Samassa tuli Piipariska sisään ja kerkesi parahiksi nostaa pannun tulelta, kun se rupesi kuohumaan.
Piipariska tiesi nyt niin paljon kuin hänen tarvitsikin tietää. Perinnöstä ei sentään Heikki Piiparinen äidilleenkään vielä mitään ilmoittanut.
— Pysy siellä vain sängyssä, sanoi Piipariska, kun Annastiina pyysi hamettaan ja röijyään. — Kyllä minä tuon sinulle sänkyyn.
— Onhan tässä passareita, vaikka olisi rinsessa, sanoi Heikki Piiparinen, joka myöskin oli tullut jo sisään.
Ja Annastiinalle silmää iskien lisäsi hän:
— Jos olisi kenellä semmoinen ukko kuin vaikkapa tämä Tuomas Kontkanen, niin se joka aamu kantaisi akalleen kahvit sänkyyn.
Annastiina ei ollut ymmärtävinään, mutta nauraa hekahti kuitenkin onnellisena.