Ei tarvinnut Aapeli Kasurisen paljon suutaankaan avata, kun Pekka Turunen oikein lasketteli, päästi sekaisin totta ja leikkiä, niin että morsianta vuoroin itketti ja vuoroin nauratti. Niin lasketteli, päästi sekaisin totta ja leikkiä, taisipa päästää sekaisin totta ja vähän valhettakin. Ei kuitenkaan kovin paljon sitä viimemainittua, noin vain puheen koristukseksi, niinkuin sitä pääsee, lörähtelee, kaikenlaisiin muihinkin, vähemmänkin tärkeisiin puheisiin aina ja kaikkialla avarassa maakunnassa.
Hyvin luonnisti. Läksi ihan lemmessä se Mönkkösen leski.
Nyt he, sulhasmies ja puhemies, ajaa köröttelivät kohti kaupunkia kihlojen ostoon. Eihän sitä nyt olisi siinä sulhasta ja puhemiestä yhdessä tarvittu, virallisesti. Olisi se osannut Aapeli Kasurinen ostaa kihlat omin päinkin, mutta pyysihän kumminkin Pekka Turusta seurakseen. Oli huvempi ajaa pitkä matka, ja turvallisempikin, jos sattuisi takaisintulo pimeäksi ajaksi. Niissä Honkalammin pahamaineisissa mäkilöissä on ainakin ennen matkustavaisia ryövätty.
Oli maisteltukin matkalla, ei kuitenkaan paljoa… vain sen verran, että puhe luisti.
— Kultakello ja hopiaperät! hihkaisi joskus Aapeli Kasurinen.
— Ja silkkihuivi, lisäsi Pekka Turunen.
— Eikö siinä ole arvolliset lahjat vaikka Mönkkösen leskelle? tiukkasi sulhanen.
— No jo toki. Ei ole ollutkaan ennen Mönkkösen leskellä kultakelloa, miellytteli puhemies.
— Eikä hopiaperiä… sitä minäkin! Mutta nyt se saa ne. Perhanan hyvästi sinä ne asiat maalasit, kuule Pekka Turunen!
— No, mitäs siitä… naurahteli puhemies mielissään.