Viime yönä näin unta, että makasin maassa, takanani naapurin pässi, joka juuri oli puskenut minut kumoon. Unessakin huomasin, ettei tämä nyt oikeastaan ole laitapeliä, sillä olenhan minä aikuinen mies, jonka pitäisi helposti pitää puolensa tavalliselle maatiaispässille, mutta tosiasiana pysyi, että pässi oli voitolla. Huokasin ja tunsin hiukaisevaa nälkää.
Nousin ja yritin nelinkontin ryömiä eteenpäin. Pässi antoi puksun, ja minä heräsin siihen.
Näläntunne ei kadonnut herättyänikään. Muistin silloin, että olin eilen, lievän pahoinvoinnin johdosta, syönyt hyvin keveän päivällisen, enkä illallista ollenkaan.
Tämä näläntunne oli siis yli neljännesvuosisadan kuluttua herättänyt unessa eloon ammoin unohtuneen kohtauksen lapsuudestani. Varmaankin oli tuo pikkupojan nälänkuvitelma tavattoman voimakkaasti syöpynyt alitajuntaani, sillä olenhan minä sittemmin ollut monta kertaa paljon suuremmassa ja todellisemmassa nälässä.
Raskas velvollisuus.
— Vaikeaksihan se käy joskus velvollisuutensa täyttäminen virkamiehellekin, myönsi vanha viskaali, sytyttäen miettiväisenä sikariaan. — Sillä virkamies, myöskin poliisimies, on hänkin loppujen lopuksi vain ihminen… suoraan sanoen tavallinen, sanokaamme syntinen ihminen. Jolla myöskin on kurkku, niinkuin muillakin ihmisillä. Kurkku ja kieli, joka tietää eroittaa hyvän ja pahan. Mutta lait ja asetukset ovat kiivaat…
Vanha viskaali puhalsi pari savua ilmaan ja jatkoi:
— Siitä on jo vuosia. Olin siihen aikaan kaupunginviskaalina siinä ja siinä pikkukaupungissa.
Olimme eräänä päivänä tehneet väkijuomatakavarikon. Sitä oli — mitähän olisi ollut.. seitsemisenkymmentä pikkupulloa pirtua ja muutamia pulloja viskyä, sitä oikeata ja rehellistä tavaraa, jossa ei vilppiä ole.
Tuumitaan siinä ylikonstaapelin kanssa, että mitähän näille tavaroille olisi tehtävä. Minä lopuksi kirjoitan kuvernöörille ja kysyn.