Tehtiin siis vaalilippu, jossa ansiokkaimpien hakijain järjestys, ehdollepanijain harkinnan mukaan, oli seuraava:
Vaalilippu: 1. Maisteri. 2. Suutari. 3. Henkikirjuri.
Ja valtuusto kokoontui sitten viivan vetoon.
Mutta sitä ennen oli eräs toimellinen kuntalainen ahkerasti agiteerannut, korvasta korvaan, että suutari kirjuriksi. Suutari on ikäänkuin luotu kirjuriksi. Kirjurin virka on istumatyötä, ja istumatyötähän se on suutarinkin virka. Ja se kun on ikänsä kaiken naskalilla pistellyt, niin siinähän se on tottunut kynälläkin pistelemään. Se onkin tarkkaa työtä se suutarin virka. Varmasti yhtä tarkkaa kuin kynän pyörityskin. Jos sillä tuhmasti pistelee, naskalilla nimittäin, niin susi tuli kenkäparista.
Ja kun tämä suutari, selitti hänen puolestapuhujansa, ei ole sellainen koulunkäynyt mies kuin tuo maisteri ja tuo henkiherra, niin se saa kunnan me ilotkin pysymään entisellään — hiisi tiesi, vaikka saisi laskeutumaankin! — mutta herra kun on virassa, niin kyllä siinä menopuoli kohoaa kuin lämpömittarin elohopea heinäkuun helteessä.
Näin asiaa kaikessa hiljaisuudessa kypsyteltiin ja valmisteltiin. Ja sen suuren vaalipäivän tullessa oli maaperä valmiiksi muokattu.
— Tehdään vain tästä suutarista kirjuri, tuntui olevan ilmassa ja ajan hengessä. Se oli kuin kirjoitettuna kunnan ukkojen hikisiin kasvoihin, ja niihin sikarinsavukiehkuroihin, jotka eteisen ovelta hiljalleen leijailivat ulos kunnantalon pihamaalle.
Ja puheenjohtajan kysyttyä, oliko se yleinen mielipide, kuului pitäjäntuvan eteisestäkin kuin kaikuna:
— Suutarj, suutarj, suutarj…
Suutari sai viran.