Oli lauhkea talvipäivä, ja lunta sateli hienokseltaan.
Risti iskettiin vanhaan paikkaansa. Ei tarvinnut kuin entistä sijaa vähän kangella siivota. Aidan takana kulki Mattilan talvitietä tuntematon, vähän renttumaisen näköinen mies nahkalaukku selässä, pysähtyi heidän kohdalleen, sytytti piippunsa ja kysyi:
— Ristiäkö ne nämä miehet kiilaa?
Mähönen ahtoi kantapäällään nyrkinkokoista kiveä ristin juureen ja ähkäsi:
— Vai et mene!
— Antakaa kun minä tällä kangella kimautan, sanoi haudankaivaja ja iski kiveä niin, että se upposi puolen korttelin verran, vilkasi sitten yli olkansa tuntemattomaan ja sanoi:
— Ristiähän tässä ikäänkuin kiilattaisi, ristiä.
Rentun näköinen asettui ryntäisilleen hautausmaan kiviaitaa vasten ja katseli miesten työtä välinpitämättömän näköisenä, tupakoiden ja silloin tällöin sylkästä ruilauttaen.
— Kenenkähän haudalle ne sitä ristiä…? tiedusteli hän noin ylimalkaisesti.
— Onpahan vaan muutaman, sanoi siihen Mähönen. Mistä kaukaa se tämä vieras on kotoisin?