— Ei sinulla ole mitään semmoista pyssyntapaista?
— Eihän minulla mitä pyssyä… Mistäs ne olisi tällä tämmöisellä virkamiehellä pyssyt tai muut instrumentit. Onpahan vain semmoinen suustaladattava tötterö — vaikka en minä sillä vuosikymmeneen ole ampunut.
— Pyssy se on suustaladattavakin. Ei sulia ruutia ole? No, sitä saat minulta ja lyijyä, josta valat kuulan…
Mitä se kauppamies puhuu? Ketä ampua pitäisi?
— No, vaikka ketä… Minä otan mukaani revollin, niin että on mistä vastata, jos se pahennus läksisi päälle tulemaan. Ei sitä tiedä, mitä sattuu — hyvä on olla varuillaan.
— Mahtaakohan se pyssystä huolia… tai muusta revollista, jos se vaan on se rymä itse, se pääjehu? aprikoi haudankaivaja.
— Joutaneeko tuo pappa itse tänne Joukolan hautausmaalle, tuumi kauppias. Hyvä jos lähettää köyhimmän mökkiläisensä mokomille asioille. Ja eiköhän niiden köyhimpien pirujen nahkaan jo pyssyn kuula pystyne.
— Eikö tuo pystyne, myönsi haudankaivajakin, pyssynkuula… sen köyhän tai muuten vähävaraisen pirun nahkaan…
— Ja vaikkapa ei pystyisikään, niin on se mies vähän enemmän niinkuin omissa housuissaan, kun sillä on pyssy, millä pamahuttaa.
Antti sai vähän ruutia ja palan lyijyä ja tuhisi iltapäivän pyssynsä kimpussa. Se oli pahasti ruostunut, niin että siinä oli koko työpaikka.