Eihän se ihme ollutkaan, että kiinalaiset olivat vähän levottomia. He olivat tuhansien vuosien kuluessa tottuneet siihen, että Pekingissä oli jossakin huoneessa tuo valtaistuin ja että sillä aina istui joku enemmän taikka vähemmän vinosilmäinen ja siis myöskin enemmän tai vähemmän kiinalainen tai mandshurialainen herra tai rouva tai paremman puutteessa vaikkapa vain poikakin. Heistä tuntui siis ymmärrettävästi hieman oudolta ajatella, että tuo valtaistuin nyt oli viety ullakolle ja ettei sillä nyt istunut ketään, lukuunottamatta mahdollisesti jotain pitkähäntäistä rottaa, joka oli asettunut tutkistelemaan, miltä tuon pehmeän silkkityynyn koreat tupsut maistuisivat.
Mutta Kiinassa oli eräs viisas, oppinut ja kaikissa maallisissa asioissa sangen taitava vanhanpuoleinen herra, nimeltä Juanshikai. Kun hän huomasi, miten levottomiksi hänen vinosilmäiset maanmiehensä tulivat valtaistuimen katoamisen johdosta, selitti hän näille, että kaikki oli niinkuin olla pitikin. Nyt oli vain perustettava tasavalta.
— Mikä se semmoinen on? kysyivät kiinalaiset.
Juanshikai selitti, että se on semmoinen mukava järjestys, ettei valtaistuimella istu kukaan, mutta kansa itse valitsee hallituksensa päämieheksi jonkun viisaan, oppineen ja kaikissa maallisissa asioissa sangen taitavan vanhanpuoleisen herran, jota sitten sanottaisiin presidentiksi.
Kiinalaiset katselivat toisiaan hiukan ymmällä ja alkoivat sitten aprikoida, mistä he saisivat käsiinsä semmoisen vanhanpuoleisen herran, jota tässä asiassa tarvittaisiin. Silloin sattui hra Juanshikaita yskittämään, joten kiinalaiset tulivat katsoneeksi häneen, ja hoksasivat silloin äkkiä, että juuri siinähän se oli oikea mies: olihan juuri Juanshikai itse viisas, oppinut ja kaikissa maallisissa asioissa sangen taitava herra, eikä enää mikään nuoruudenhullukaan.
Kiinalaiset tulivat niin iloisiksi tämän keksinnön tehtyään, että he tanssivat harakkaa ja hyppivät yhdellä jalalla niin että palmikot paukkuivat pitkin selkää, ja huusivat valitsevansa Juanshikain presidentiksi. Juanshikai oli hyvin kainon näköinen ja sanoi, ettei hän oikeastaan sitä tarkoittanut, mutta kiinalaiset ne vain hurrasivat ja huusivat eläköötä, eivätkä ensinkään kuunnelleet Juanshikain vastaväitteitä, vaan tekivät hänestä presidentin heti paikalla.
No Juanshikai, joka oli rauhallinen ja hyväntahtoinen mies, ei viitsinyt sen enempää vastaan harata, vaan rupesi presidentiksi. Ja kiinalaiset olivat niin ylpeitä ja iloisia siitä, että heillä nyt oli oikea presidentti, kuin lapset, jotka ovat saaneet kukin kauniin sokeriporsaan markkinatuliaisiksi, sellaisen porsaan, jolla on pieni kippura sokerihäntä, kaulassa punainen rusetti, ja joka maistuu niin makealta, kun sitä nuolasee.
Sitten oli Juanshikai jonkun aikaa kiinalaisten presidenttinä, tullen lopuksi valituksi elinkaudekseen siihen ammattiin, ja hallitsi kiinalaisia oikeamielisesti ja kunniallisesti, palkiten niitä, jotka käyttäytyivät soveliaasti ja säädyllisesti, ja napsauttaen niiltä kaulat poikki, jotka yrittivät ruveta jossain asiassa turisemaan häntä vastaan. Ihan niinkuin ahkeran ja taitavan kiinalaisen presidentin pitikin.
Kerran käveli Juanshikai vanhan palatsin ullakolla ja huomasi valtaistuimen, joka oli siellä nurkassa unhotettuna ja pölyttyneenä. Kun Juanshikai sitä vähän aikaa katseli, niin tuli hänelle oikein sääli sitä. Hän ajatteli, kuinka monta miljaardia kiinalaista vuosituhansien kuluessa oli ollut polvillaan tuon istuimen edessä, ja tuossa se nyt lojui hyljättynä ja yksinäisenä.
Juanshikai istahti valtaistuimelle ja vaipui haaveilemaan. Hän ajatteli miltä tuntuisi istua tuolla valtaistuimella, jos se olisi siirretty takaisin entiselle kunniapaikalleen, ja hän näki hengessään neljäsataa miljoonaa pikimustatukkaista kiinalaista polvillaan jalkainsa juuressa, otsat maan tomuun painettuina.