Hullu puolustautui hyvin tarmokkaasti, mutta hänen toimintaansa ehkäisi tietysti suuressa määrin se seikka, että hänen kätensä olivat sidotut. Suurilla saappaillaan sai hän sentään annetuksi ahdistajilleen eräitä potkuja, jotka potkupallokilpailuissa olisivat tuottaneet hänelle melkoista kunniaa.
Siinä oli melua kerrakseen.
Hullu huusi ja potkuja saaneet huusivat ja me kaikki muutkin huusimme ja toruimme hullua ja nuhtelimme häntä kiivaasti sopimattomista kujeistaan.
— Sinähän olet aivan hullu, huusi toinen hänen vartioistaan, kun hyppäät pois kulkevasta junasta!
— En minä tahdo kulkea junassa! kiisti hullu, heittäen riidanhaluisia katseita ympärilleen.
— Kyllä nyt on kulkeminen!
Istuuduimme radan reunalle odottelemaan tavarajunaa.
Se tuli sittenkun joutui ja pysäytettiin, jonka jälkeen kaikki ("enemmän hullu ja vähemmän hullut", sanoi setäni) nousivat suurella melulla vaunuun. Hullu täytyi kantaa, sillä hän ei suostunut kävelemään. Riepoitimme siis hänet sisään kuin jauhosäkin. Tämä erosi kuitenkin tavallisesta jauhosäkistä siinä, että levitti ovessa koipensa, takertuen siten pitkäksi aikaa pihtipieliin.
Kun hullu vihdoin oli saatu takaisin entiselle paikalleen, ilmoitti hän meille sen synkän uutisen, että hän vapaaksi päästyään tappaa meidät ja koko meidän sukumme niin pitkälle kuin sitä kirkonkirjoissa riittää. Kysyimme häneltä varmuuden vuoksi, millä tavalla hän on ajatellut meidät lopettaa.
— Puren päät poikki! sanoi hän ankarasti.