Moinen julmuus meitä kauhistutti, ja me rukoilimme hullua lieventämään tuomiotaan.
Hullu tuumi asiata kotvasen ja kysyi sitten:
— Olettekos te sitten hyviä miehiä?
Aloimme kehua itseämme ja toisiamme niin ylenmäärin, että hullu sai meistä aivan suuremmoisen käsityksen. Hän peruutti tuomionsa, julisti meidät parhaiksi ystävikseen ja kutsui meidät vieraisille kotiinsa.
Rauhoittuneina kehoitimme hullua rupeamaan levolle. Siihen hän vastustelematta suostuikin. Asetimme päällystakin myttyrään käärittynä hänen päänalusekseen ja käänsimme hänet penkille pitkäkseen. Siihen hän kohta nukahtikin.
5.
Me vähemmän hullut ryhdyimme kuluttamaan aikaamme juttujen kertomisella. Siinä oli tietysti sekaisin totta ja valetta, viimemainittua enemmän.
Ja me kerroimme toisillemme merkillisistä tapahtumista maalla ja merellä, suurista hevoshuijareista, vahvoista markkinamiehistä, kiukkuisista ämmistä, pöyristyttäviä kummitusjuttuja (jotka kuitenkin lopuksi kiellettiin, kun niitä ei ollut ensinkään hauska kuunnella pimeän yön vallitessa ulkona, tuulen vinkuessa rikkinäisestä ovesta ja kitupiikin luodessa vaunuumme ainoastaan niukkaa valoa), kerroimme toisillemme hauskoja vaalikaskuja ja monenlaisia muita huvittavia juttuja.
Ja juna kolisi ja vaunumme ratisi liitoksissaan ja ulkona vallitsi pimeä, kuutamoton elokuun yö.
Kun ei akkunasta katsoessa muuta näkynyt kuin Egyptin pimeyttä, täytyi yhden meistä silloin tällöin pistäytyä vaunusillalle katsomaan, vieläkö kuljimme eteenpäin vai joko luisuimme taaksepäin.