Koko maailma vaivasi päätään miettimällä, mitä aikeita pääministeri Keljunesculla mahtoi olla. Yksi arveli yhtä, toinen toista. Mutta Keljunescu käveli salaperäisesti hymyillen puutarhassaan, silinterihattu päässä, hopeakoukkuinen keppi kädessä ja huolellisesti prässätty bonjouri yllään, niinkuin kaikkien todellisten ja suurten valtiomiesten tapa on. Ja vaikeni.
Vihdoinkin oli koko maailma kerrankin yksimielinen eräästä asiasta, nimittäin siitä, että pääministeri Keljunescu oli aikakauden suurin ja kavalin valtiomies, jonka laskelmat ja suunnitelmat olivat terävämmät kaksiteräistä miekkaa, ja Keljunescun isänmaan sodassa olevia naapurejakin alkoi Keljunescu peloittaa, ja he miettivät, miten päästä peräytymään vaatimuksistaan ja voida käydä toistensa kimppuun tarvitsematta joutua tekemisiin viekkaan ja vaarallisen Keljunescun kanssa.
Muodostui sananparsi: viekkaimmankin valtiomiehen pettää piru, mutta pirustakin vie voiton Keljunescu.
Tämä tuli vihdoin pirunkin korviin, ja piru tuli hyvin uteliaaksi ja arveli, että hänen täytyy saada selko Keljunescun todellisista aikeista joko hyvällä taikka pahalla. Pirukin tahtoo seurata aikaansa, ja nähtävästi oli Keljunescu keksinyt jotain uutta, jota piru voisi menestyksellä käyttää hyväkseen omassa praktiikassaan.
Piru ilmestyi siis eräänä päivänä Keljunescun työhuoneeseen ja Keljunescu säikähti ensin vähän, kuultuaan kuka vieras oli, mutta rauhoittui sitten, kun piru käyttäytyi hyvin ystävällisesti ja kohteliaasti.
Mutta kun piru vaati saada tietoonsa Keljunescun salaiset suunnitelmat, vaikeni pääministeri visusti, kunnes piru suuttui ja uhkasi erityisesti panna Keljunescun muistiinsa siihen päivään asti, jolloin Keljunescu joutuu hänen valtakuntaansa.
Silloin Keljunescu kalpeni, kurkisti oven taakse, ollakseen vakuutettu siitä, ettei kamaripalvelija ollut kuuntelemassa korva avaimenreijässä, hiipi pirun luo ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Minulla ei ole minkäänlaisia suunnitelmia…
— Mitä?! kysyi piru.
— Ei yhtään mitään, ei minkäänlaisia, huokasi masentunut Keljunescu.