Koit ja varkaat eivät mitään niin hartaasti odota kuin kaupunkilaisten maallemuuttoa. Murtovarkaat tarkastelevat jo kätköissään tiirikoitaan, ja koit alkavat levottomina lennellä nurkissa, odotellen vain isäntäväkensä poislähtöä, alkaakseen heti kesäisen aherruksensa.
Kaupunkilainen ei mitään pelkää ja vihaa niin kovasti kuin tuota lentelevää, ruskeata hyönteistä. Tulipalon varalta on palokunnat höyryruiskuineen ja palovakuutusyhtiöt, murtovarkaiden varalta oli poliisit miekkoineen ja Kakola rautoineen, vieläpä murtovarkausvakuutuskin. Mutta koin pään menoksi ei ole toimimassa minkäänlaista kointappamisjärjestöä, eikä mikään vakuutuslaitos tietääkseni ota suorittaakseen korvausta siitä vahingosta, jonka koit tekevät talvipuvuillemme ja plyyssipäällyksisille huonekaluillemme, monia muita koin suussa erinomaisen makeilta maistuvia vaatetavaroita mainitsematta. Koilla on sellainen maku, ettei sitä edes voi muilla herkuilla houkutella luopumaan vaatetavaran nauttimisesta. Jätä koetteeksi pöydälle vaikka kermakakku, niin ei koi siihen koskekaan, vaan pujahtaa sen sijaan vaatekaappiin ja syö parhaat housusi. Kärpäset sitä vastoin antavat housusi olla rauhassa, mutta pitävät koko kesän suurta juhlaa kermakakun ääressä, siunaten hyvyyttäsi ja anteliaisuuttasi.
Kaupunkilaisen koko elämä, varsinkin maallemuuton edellä, on katkeraa taistelua koita vastaan. Ikävä kyllä tahtoo siinä kuitenkin enimmäkseen koi pitää puolensa.
Koi on suuri lurjus ja turmelee kaupunkilaisen koko elämänilon, niinkuin seuraavastakin pienestä kertomuksesta näkyy:
Kunnon turkulainen porvari, herra Ephraim Andersson istui juuri kahvipöydässä vieraillensa kera, puhuen parhaillaan entisestä liiketuttavastaan Jussi Juosolasta ja esittäen mainitun Jussi Juosolan varoittavaksi esimerkiksi kerrassaan ensimmäisen numeron heittiöstä, kun herra Andersson äkkiä keskeytti puheensa kesken sanan, niin että suu jäi auki, nosti molemmat kätensä ylös ja läiskäytti ne kovasti yhteen, katsellen sitten tarkkaavasti kämmeniään, huoahtaen raskaasti ja silmäillen lopuksi vihaisen näköisenä ympärilleen.
Vieraat tuijottivat kummastuneina ensin herra Anderssoniin ja sitten toisiinsa, mutta samassa alkoi isäntä haukkua taas Jussi Juosolaa, eikä ainoastaan Juosolaa itseään vaan koko hänen sukuansakin.
— Juu, ja sitten tuli sen veli luokseni mukamas selvittämään sitä vekseliasiaa, jatkoi herra Andersson kertomustaan. — Mutta minä avasin oven ja…
Herra Andersson vaikeni äkkiä. Hänen silmänsä pullistuivat peloittavasti. Hän käänsi kaulaansa, käänsi sitten koko ruumistaan, kuroittautui eteenpäin, silmien yhä pullistuessa, kohotti kätensä ylös ja löi ne kovasti yhteen, menetti samassa tasapainonsa ja kaatui tuolilleen kovalla rytinällä lattialle.
Tämän uuden kohtauksen johdosta syntyi hirmuinen hämminki. Vieraat luulivat isäntänsä saaneen halvauksen ja ryntäsivät kauhistuneina paikoiltaan. Mutta herra Andersson eli vielä. Hänessä ei ollut muuta vikaa kuin että oli saanut kuhmun päähänsä.
Kun herra Andersson oli tuoleineen nostettu ylös, hieroi hän jonkun aikaa kuhmuaan ja sanoi sitä s—n sarveksi.